lauantaina, huhtikuuta 18, 2009

Ruotsin historia 1350-1600

Kuten laaja blogini lukijakunta on huomannut, eipä ole valkosuomalainen viime aikoina karjalankannaksella, inkerinmaalla saati muualla Moskovan pakkorauhan (1940) rajan itäpuolella käynyt. Eikä näillä näkymin muuten käykään paitsi rajojen oikomis- tai siirtelytarkoituksessa tai muusta pakottavasta syystä.

Aika epätodennäköistä vai?

Aikansa kuka mitäkin.


Itä-Juustilassa - Ylivedellä

Viime kerran kävin siellä 19.10.2008. Ihan päiväseltään pikaisesti vaippa-, elintarvike- ja polttoaineostoksilla Viipurissa. Sitten pohjoista kohden, josta Portinhoikan risteyksestä käännyin vasempaan viivasuoraa vanhaa suomalaismaantietä kohti Juustilan sulkua ja Saimaan kanavaa kuin torjutut venäläistankit 25.6.1944 ikään. Parin tunnin aikana hunttasin ympäri taistelumaastoa, johon puna-armeijan hyökkäys pysähtyi kesällä 1944. Oli kiire takaisin ostoksieni kanssa pikkuisen Laura-löpöttäjän luokse.

Kävellessäni metsässä tuli muuten aikaisemmista kerroista poikkeava erikoinen tunne siitä, että en palaa tänne. Olin vielä törmätä metsässä vanjoihin. Mutta heitä oli helppo väistää sen ainaisen kovaäänisen molotuksen ja posmituksen vuoksi. Taisi se mahorkkakin haista kuten Lehväslaihon sotaromaaneissa.


Lehväslaiho muuten osallistui jääkäriprikaatin tekemään Juustilan puomilta alkaneeseen vastahyökkäykseen 25.6.44 suomalaisen T-34 kärkivaunussa kuljettaen sitä kuvassa näkyvää tietä pitkin Portinhoikkaa kohden antaen. Iivanat saivat kyytiä ja muutama venäläistankki, muuten samanlaisia T-34 -panssareita, päätyi romuraudaksi.

Tällä alueella käyskentely vaatisi venäjän raja-fsb:n erikoisluvan. Vaan unohtuipa sellainen hankkia, joka ikinen kerta. Miksi venäläisturisteilla ei ole samanlaisia liikkumis- ja maanhankkimisrajoituksia Suomen puolella, kymmeniä kilometrejä leveitä epämääräisiä rajalupavyöhykkeitä.

Tältä paikalta lähti Suomen rauhanvaltuuskunta (Hackzell, Enckell, Heinrichs, Walden ym) 2.9.1944 hieromaan aselepoa vanhan vainolaisen kanssa.

Aseleposopimuksen mukaan molempien osapuolten olisi pitänyt keskeyttää kaikki taistelutoimet aamulla 4.9.1944. Mutta näin tapahtui vain suomalaisjoukkojen osalta. Vanhan venäläisen tavan mukaan puna-armeijan aseet vaikenivat moni paikoin vasta aamulla 5.9.44. Kaiken lisäksi venäläisten aselepo alkoi vasta tuntia myöhemmin kuin suomalaisten.



Runeberg :"Kaksitoista meidän kello on mutta ryssän kello on
yks"
Reino Arimon mukaan 99 suomalaista sotilasta kaatui vielä aselevon jälkeen, koska puna-armeija jatkoi sotatoimia tulitauosta huolimatta. 


Jälkisyntyinen venäläisten selitys on se, että Suomen hallitus ei kuulema pannut aselevon ehtoja täytäntöön, koska Suomen armeija ei aloittanut välittömästi sotatoimia Suomessa olleita saksalaisjoukkoja vastaan. Kuinka Suomen armeija olisi voinut olla kahdessa paikassa yht´aikaa ja kuinka ihmeessä puna-armeijan joukot tiesivät "rikkomuksesta" reaaliaikaisesti.


Sellainen se on ryssän aika ja totuus.

Saldo - Итого

Mitä matkailustani jäi sitten käteen?

Nyt riittää "karmeita tarinoita repussa mulla", konkreettista tietämystä alueen historiasta ja nykytilasta. Venäjän kieli ja kulttuuri tuli tutuksi. Vahvistui katkeruus ikiaikaisten suomalaisalueiden alakulosta ja hävityksestä. Syntyi vastenmielisyys venäläisissä esiintyvää äärinationalismia, militaristisuutta ja ylipäätään törkeää herrakansa-mentaliteetia ja -käytöstä. Sanalla sanoen moukkamaisuutta kohtaan.

Toisaalta muutaman venäläisen kaverinkin sieltä sai. On siellä sivistyneitä ja kunnon ihmisiäkin. Mutta sellaiset eivät koskaan menesty ja vallitse tuossa valheen, petoksen ja korruption maassa - pahan valtakunnassa kuten Ronald Reagan osuvasti sanoi.

Erään mukaan edellä lausuttu osoittaa kielteistä suhtautumistani venäläisiin. Hän kuten harvat muutkaan suomalaiset eivät tiedä tai halua tietää, mitä ja kuinka venäläiset todella itse ajattelevat ja arvostelevat valtiotaan ja kanssakansalaisiaan. Valistuneet venäläiset allekirjoittavat sanomani. Joskin he myös kummeksuisivat, että mitähän tuo tsuhna siitä itse sellaista kokemattomana oikein tietää.

Mutta minä sain sen 275 jevroa!


Ylipitkitetty juttu kirjan kansikuvasta

Otsikkona blogissa on ruotsalaisen Norstedts kustantamon vuonna 2010 ilmestyvä historian perusteos "Sveriges historia 1350-1600". Tämä teos kuuluu osana Ruotsin historiasta kertovaan kirjasarjaan, jonka aikasemmat osat on kirjoittanut Lundin yliopiston professori Dick Harrison. Hän on Peter Englundin ja Herman Linqvistin ohella yksi Ruotsin tunnetuimpia historioisijoita, popularisoija.

Olen matkoillani ottanut paljon tallenteita, pääasiassa valokuvia. Tästä materiaalista osaa voitte katsella blogini linkistä "kuvia historiallisilta- ja taistelupaikoilta".

Vaan tässä männä kuukautena (30.3.09) herr Carl Åkesson Tukholmasta otti minuun Googlen Panoramion-kuvapalvelun kautta yhteyttä. Hän pyysi saada käyttää valokuvaani Viipurin linnasta mainitun ruotsalaisen historiakirjan kansikuvaksi. Kirjoituksen ensimmäisestä kuvasta näette tuloksen. Jättefint!!

Tietysti suostuin hänen pyyntöönsä. Hyväksyin kakistelematta ruhtinaallisen 275 € palkkion. Verottajaa tämä tuskin kiinnostaa, sillä kaikkiaan tuloslaskelmat ja taseet ovat persneton puolella ja syvällä.


Suomalaisuus velvoittaa tietämään juurensa

Pidän suurena kunniana, joskin sattuman kantamoisena sitä, että kuvani juuri Viipurin linnasta pääsi historian perusteoksen kansikuvaksi seuraavin valkosuomalaisin perustein:

Karjalan palautus Suomelle on minulle periaate ja tavoite. Voi se olla myös toiveuntakin.

Isovanhempani isäni puolelta asuivat Viipurissa 1930-luvulla. Isoisäni toimi Kajaanin seminaarista vastavalmistuneena kansakoulun opettajana Viipurin mlk:n Yliveden kylässä (Portinhoikan länsipuolella Juustilaan päin) ja Viipurin Reaalikoulun opettajana. Hän harrasti ahkerasti suojeluskuntatoimintaa, mihin Viipuri varuskuntakaupunkina antoi oivat puitteet.

Niitä taitoja testattiin käytännössä muutama vuosi myöhemmin. Pauli-ukki haavoittui Talvisodan Väliaseman taisteluissa 19.2.1940 Viipuria ja Suomea puolustaessaan. Hän menetti vasemman silmänsä Honkaniemen pysäkin lähistöllä Näykkijärven rannassa toimiessaan kiväärijoukkueenjohtajana ja nopean "virkakierron" johdosta myös komppanianpäällikkönä.

Kuvassa Muolaan luterilaisen kirkon portaat. Kirkko maineen tuhoutui täydelleen talvisodassa. Se sijaitsi etulinjassa ja paikalla käytiin ankaria taisteluita.

Lisäksi perinteisen sukututkimuksen perusteella on selvinnyt, että sukulaisiani on asunut karjalankannaksella: Muolaassa, Raudussa ja Kivennavalla. Sieltä heistä osa kulkeutui ns. äyrämöisinä Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana 1600-1703 asumaan inkerinmaalle Tuutariin: kylissä Karhila, Nikkarila ja Rötsänsilta.

Tuutari (Duderhof) on pitäjä kauniilla kukkulamannulla keskellä silmänkantamatonta laakiota. Nykyään se tunnetaan mm. kauniista suomalaisesta kansallispuvusta.

Äidilläni on muuten sellainen isoäidin perintönä, koristeluna mm. suomalaismytologinen hakaristikuviointi rintamuksella. Taisi venäläisillä vähän naama venähtää sen nähtyään 1.9.2007.

Dna-sukututkimuksen perusteella on yllättävästi paljastunut, että isänpuolen suvun kantaisä on ennen 900-lukua asunut Suomenlahden pohjukan ja Laatokan eteläpuolisella alueella, siis inkerinmaalla. Kenties vaikka Nevan rantamilla talvipalatsin rannassa.

Tämä tieto kertoo myös olennaisen suomen heimon asutushistoriasta: ryssä on potkinut itämerensuomalaiset kansat "Volgan mutkasta" paremmilta viljavilta mailta kohden koillista kolkkoa korpea. Ja sen takia täällä kärvistellään. Toki viimeisen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovatkin Ukrainasta ja asuttaneet Itämeren ympäristöä. Asia on riitainen, kuten suomalaiset yleensäkin.

Olen reissuillani pääasiassa itsekseni käynyt kaikissa mainitsemissani paikoissa. Olen aina tiennyt, että se on suomalaisperäistä maata ja vieläkin osa meidän historiaa ja kulttuuriamme. Mutta silloin en ollut vielä perillä siitä, että sukuni on asustellut niillä mailla: kannaksella, inkerinmaalla, johon tietysti nykyinen Pietarin kaupungin alue kuuluu.


Inkerinmaalla 10.6.2006

Itse kansikuvaksi päätyneen valokuvan otin 10.6.2006, puna-armeijan suurhyökkäyksen 1944 alkamisen vuosipäivänä. Olin silloin vielä huoleton ja perheetön poikamies. Aikaa riitti resuta ja koluta siellä.

Lähdin reissuun lauantai-aamulla aikaisin. Matkalla ostin Savitaipaleen tienoilta ynseältä myyjältä kahvilan taimien myyntipisteestä kaksi istutettavaa kukkaa, sininen ja valkoinen. Istutin kukkaset jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkille inkerinmaan Valkeasaaressa kuten kuvasta näkyy (klikkaa).

Puna-armeijan suurhyökkäyksen tulimyrsky aiheutti tällä paikalla JR 1:lle noin 800 soturin menetykset kaatuneina ja haavoittuneina. Tämä johtui puolustuksen yleisestä laiminlyönnistä, vaikka tulevan hyökkäyksen valmistelun merkit olivat selvät. Se oli Suomen sotilasjohdon, päämajan ja Laatikaisen armeijakunnan raskain laiminlyönti.

Levassovan autio

Jatkoin siitä vielä Kivitietä - Viipurin maantietä pitkin Pietaria kohden kuitenkin ennen Jukin risteystä kääntyen oikealle Levashovoon. Kävin Levashovon lentokentän vastapäätä sijaitsevalla Pohjolan suurimmalla teloitus-/ teloitettujen hautauspaikalla tuolloin ensimmäisen kerran. Paikalla oli minun lisäkseni vain kaksi mummoa.

Tuli paikasta vaivautunut olo.


Toksovassa

Sen jälkeen suuntasin Toksovan luterilaiselle kirkolle. Kun videokamerani akku temppuili, paikalle ilmestyi inkerinsuomalainen mies Lankinen. Hän tuli entisenä kirkon vartijana tsekkaamaan, kuka kirkolla oikein kuleksii.

Hän kertoili selvällä suomella suksensa menneen jostakin syystä ristiin jonkun kirkkoherran kanssa ja sen vuoksi hän sitten toimi kirkon vastapäätä sijaitsevan Toksovan talviurheilukeskuksen (Ohta-park)vartijana.

Vartija Lankinen esitteli paikkoja ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita. Jopa ei naisten ja lasten kuultavan jutun kirkon siirtymisestä vuonna 1990 paikallisen mafian piip-ravintolaläävästä takaisin Inkerin kirkolle alkuperäiseen käyttöönsä.


Lempaalan kirkonportailla

Turistuamme ainakin kahden tunnin ajan ja kieltäydyttyäni jopa hänen tarjoamastaan majoituksesta kotonaan aloin paluumatkan tarkoituksenani poiketa Lempaalan luterilaisen kirkon rauniolla samannimisen järven rannalla.

Mesta oli helppo löytää. Paikalla oli sattumoisin sotaromunkerääjä-iivana piippaavan metallinetsimen ja lapion kanssa ähräämässä - kirkko- ja hautausmaalla! Älysi sentää hiippailla sivummalle mulkaistuani vähemmän ystävällisesti hautarauhanloukkaajaa.

Ja taas sattumus tapasi. Kirkonraunion perustuskiviin oli JR 1:n perinnekilta kiinnittänyt täsmälleen samanlaisen muistolaatan kuin Valkeasaaressa olevaan kiveen, jossa olin aamupäivällä käynyt. Paikalla oli vieraillut panssarikillan porukkaa kuivuneestä seppeleestä päätellen.


Satunnainen valokuvan näppääminen

Ajoin Audi lievästi savuten Ristikiven ja Siiranmäen taistelumaaston sivuitse. Kivennavan kylään saavuttuani käännyin kylän keskustan tienrististä oikealle kohti Viipuria. Jatkoin Kyyrölän kautta kulkevaa ikivanhaa Viipurin valtamaantietä.

Iltasella olin vähän jo uupunut. Mutta silti poikkesin Viipurissa tarkoituksenani käydä Karusell-gipermarketissa tai Sorvalin valinnassa.

Ilta-aurinko helli Viipurin linnaa siinä määrin kauniisti, että varta vasten pysähdyin linnan viereen ottamaan kuvan. Jouduin tietä ylittäessäni vielä väistelemään päättömästi kaahailevia iivanoita. Sitten otin kirjaimellisesti vain yhden valokuvan kohteesta.

Ja loppu onkin sitten sveriges histuuriaa.

perjantaina, syyskuuta 19, 2008

Rajankäynti 2008

Kohteena karjalankannaksen rajaseutu

(klikkaa hiirellä kuvia ja näet ne suurempina, klikkaa linkkejä niin saat lisätietoa)
Lähes joka vuosi vuodesta 1996 alkaen olemme työssätutuiksi tulleiden ja vaihtelevalla kokoonpanolla tehneet matkoja lähialueille. Baltian maissa on käyty, karjalankannaksella kahdesti, Pietarissa ainakin kerran, Itä-Karjalassa kerran, jopa Novgorodissa ja Murmanskissakin asti.

Itse olen ottanut osaa matkoille vasta vuodesta 2002 alkaen mutta sitäkin innokkaammin. Ja nyt viime aikoina olen toiminut järjestelytehtävissä so. koordinaattorina, navigaattorina, tulkkina, historian kertojana jne yhdessä matkakonkari Leon kanssa.

Viimeisten matkojen pääteemana on poikkeuksetta ollut sotahistoria. Viralliset tapaamiset tai juhlavammat miitingit ovat jääneet ohjelmistosta pois. Ehkä enää ei ole ollut tarvetta tahi mahdollisuutta saada työnantajilta rahoitusta tai vapaita lomapäiviä matkaa varten.

Raskasta ja synkkää aihepiiriä on kuitenkin yritetty keventää ihan tavallisella turismilla ja historialla tutustumalla laajemminkin kannaksen ja inkerinmaan suomalaiselämään. Vaikka sodat siirtävät rajoja, aiheuttavat kärsimyksiä ja menetyksiä, ne sinänsä ovat lyhytaikaisia poikkeuskausia. Todellinen ihmisten elämä ja kulttuuri on rauhanajan historiaa.

Suuntana kannas - välitavoitteena Pyhäjärvi

Erinomainen hovimatkatoimistomme Te-Matkat järjesti meille tutun ja turvallisen Veli- kuljettajan, sopivan kokoisen bussin ja varasi majoituksen Musakalta ja Terijoelta sekä hankki tarvitseville vielä ryhmäviisumit.

Bussi lähti elokuisen harmaana aamuna kello kuusi reikäreikä Kuopion torilta. Kulkuneuvo pysähteli matkalla etelää kohti ottaen kaikille entuudestaan tutut matkamiehet kyytiin.

ABC-Viipurinportin lounaan jälkeen saavuimme Nuijamaalle rajanylitykseen. Sikäli oli huonoa tuuria, että edellämme oli yksi iso turistibussi, joka viivytti venäjän tullissa arviolta tunnin verran. Siinä rupesi jo suu napsamaan, kun puhe vääjäämättä siirtyi Rättijärven magaziinin ja Juustilan Valinnan tarjontaan.

Ensimmäisenä varsinaisena kohteena oli Äyräpään (kuva kirkkomaalta marraskuulta -05) sillanpääasema Vuosalmella. Vaikka sataa tihuutti, ihailimme Vuoksen kauneutta ja tutkimme Äyräpään kirkon raunioita. Kerroin paikalla talvi- ja jatkosodassa käydyistä taisteluista kosteista olosuhteista johtuen tiivistetysti. Suomalaisen sotilashautausmaan muistomerkin luona muistimme suomalaisia sankarivainajia. Siitä jäi meidän jälkeemme muistuttamaan hautakynttilä.

"Siin´oli kehtonsa heillä, siinäpä viljansa heilimöi, siinäpä on
hautansa heillä, koska jo viikate laihoon löi. Siitä he myös ylösnousevat kerran, aamuna Herran. (Y. Jylhä "Mullan marttyyrit")
Seuraavaksi ohjelmassa oli virallinen tankkaustauko Kiviniemessä (Losevo), terassilla Vuoksen rannalla. Selostin lyhyesti paikalla molemmissa sodissa käydyistä taisteluista. Lisäksi puhetta oli paikalla 1800-luvulla tapahtuneesta kanavankaivuusta ja Vuoksen virran suunnan muutoksista.

Hyvävointisina saavuimme ensimmäiseen yöpymispaikkaan Musakan Lomarantaan kauniin Pyhäjärven (Plovodoje) rannalle. Heti me nälkäiset pääsimme päivälliselle ja erinomaiseen saunaan. Uida pulahtelimme ja tarinoimme pitkälle yöhön saakka.


Elokuussa 2007 muuten yövyimme ensimmäistä kertaa Musakalla. Silloin kävimme
Musakan järjestämällä merimatkalla Laatokalla Konevitsan luostarissa ja sen
jälkeen suuntasimme Käk´salmeen. Konevitsassa kannattaa ehdottomasti
käydä. Käkisalmeen älkää menkö.


II matkapäivä - Raasulin ja Lempaalan kautta Terijoelle
Aamusella heräsimme kukonlaulun aikaan klo 6.00 silmät kirkkaina. Jälkeen muutaman syvällisen ajatuksen ja piristävänkin, sekä videokameran ja sen kuvaajan laadun arvioinnin, seurueemme kylmänsodan veteraanijäsen ja reservin kapteeni intoutui jo ennen aamiaista lausumaan päivää varten isänmaallisen ja hengenvoimaa antavan runon:
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.
Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas
puolustaamaani, aarteista ylin.
Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta.
Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä. Kätes peltoja
siunatkoon! Täällä suojelen niitä.
 
Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä. 
Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman ja *Putinin haamut. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu.
Mut isät harmaat haudoissaan aaveratsulla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa. 
Henget taattojen, autuaat, kuulkaat poikanne sana - jos sen
pettäisin, saapukaat koston armeijana.
 
Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, suojelen maani rajaa! 
Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne. 
Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten. 
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. 
(Uuno Kailas "Rajalla", 1932, *modernisoinut valkosuomalainen 2008)
Syötyämme tukevan aamupalan ja kiitettyämme isäntäämme Antti Musakkaa oivallisesta majoituksesta, syöksyimme kohti Rautua (Sosnovo) ja rajaa. Pysähdyimme taas Kiviniemessä, sitten pikaisesti orjanristillä Raudun kohdalla. Mutta ryssimme vapaussodan taistelupaikan Kuolemanlaakson (5.4.1918, Kylmäoja), minun erehdyttyä risteyksestä. Se oli muuten ainoa navigatsioonivirhe koko reissulla. Pelattiin ihan omilla kartoilla ja nokkasuunnalla, ei GPS:llä.

Raudun pitäjä Raasulin rajakylän (Orehovo) kohdalla hiljensimme vanhan valtakunnanrajan kohdalla, joka sijaitsee peltoaukean muuttuessa metsäksi alaspäin viettävässä rinteessä.


Pysähdyimme noin parin kilometrin päässä inkerinmaan puolella risteyksen kohdalla. Siinä vasemmalla puolen korkean mäenpäällä käväisimme suomalaisten joukkojen jatkosodan aikana rakentamalla kookkaalla bunkkerilla. Toisella puolen tietä olisi johtanut polku vanhalle rajalle, mutta sinne emme lähteneet.
Seuraavaksi toppasimme Lempaalanjärven rannalle, sen puolivälissä länsirannalta pistävään Pappilanniemeen. Paikalla sijaitsi luterilainen kirkko aikaisintaan vuodesta 1611 alkaen vuoteen 1937 saakka.


Stalin likvidoi Kirovin jutun ym. mielipuolisten murhakampanjoidensa nimissä muiden piruparkojen lisäksi paitsi suomalaisia myös suomalaista kulttuuria. Vain kirkon kivijalka ja portaat, haudat ja muistomerkiksi pystytetty luodinreikien rei´ittämä ja sirpaleiden silpoma kirkonristi muistuttivat Lempaalan edesmenneestä suomalaiskirkosta.


Inkerinsuomalaista rajaseutua puhdistettiin 30-luvulla "turvallisuussyistä" ikiaikaisesta suomalaisasutuksesta ja harattiin heistä kulakkeja ym. kansanvihollisia. Kaikiaan Suuren vainon 1937-38 aikaan likvidoitiin noin 15.000 suomalaista mm. inkeriläisiä talonpoikia, Pietarin suomalaisia, punikkeja, loikkareita, itä-karjalaisia jne.


Pappilanniemessä sijaitsi myös suomalaisjoukkojen etulinja syyskuusta 1941 kesäkuun alkuun 1944 saakka. Monta joukko-osastoa vartioi isänmaan koskemattomuutta näissä kuopissa. Muun muassa JR 1:n perinnekilta oli kiinnittänyt muistolaattansa kirkon kivijalkaan lakonisesti "sodan tapahtumien muistoksi".


Seuraavaksi pakitimme hieman takaisin pohjoiseen päin. Piipahdimme LukOilin huoltamolla kahvilla ja piirakalla, ostimme elintarvikkeita sekä sorkkasimme polttopuita ja tenttua (nuotioon). Ja tietysti pesasimme kädet vessassa.


Pähkinäsaaren rauhan rajapyykillä Ristikivellä

Matka jatkui inkerinmaan puolella länttä ja vanhaa rajaa kohden. Vaivatta tapasimme vaatimattoman opasteen Ristikivelle, joka sijaitsee korpitaipaleen suoran vasemmalla eli eteläpuolella. Oli sitten saavuttu Pähkinäsaaren 12.8.1323 rajalle, sekä samalla taasen myös Tarton rauhan rajalle, voimassa 19.9.1944 saakka.


Rajakiven, jossa oli risti, viereen oli venäläinen Karelija -karjalankannaksen historiallinen seura (Balasov, Zhitov, Stepanov, Kizhkurno ym.) tehneet muistomerkin tästä "suoalueella" Rajajoen ja Saijanjoen ylälatvojen välisestä rajapyykistä/ kiintopisteestä.


Tämä nostatti iskuryhmämme isänmaallisiin aatoksiin. Päätimme yksimielisesti ilman äänestystä saati soraääniä lähettää ensitilassa Taljalle faxin siitä, että olemme ottaneet haltuumme vanhan rajan ja pyydämme toimintaohjeita. Paikalla ei kuitenkaan ollut faxia ja kukaan ei älynnyt tekstariakaan lähettää. Tiedoksianto jäi valloitushurmiossa tällä erää tuonnemaksi.

VT-linjalle Siiranmäkeen ja Kivennavalle

Davai paitjom, ja kiväärinpiipulla selkään!
Siiranmäkeä kohti kolistelimme erikoista betonilaatoista tehtyä tietä pitkin. Tämä tie johtaa Pihlaisilla sijaitsevaan entiseen neuvostotukikohtaan. Siellä väitetään olleen jos ei nyt ihan mannerten välinen niin ainakin pitkän kantomatkan ohjusten tukikohta.

Suurselän aukean kohdalla me tsuhna-durakit erkanimme betonibaanalta Siiranmäkeen johtavalle dorogalle eli "tienkuvatukselle". Tauon pidimme taistelun muistomerkillä. Siinä pyörittyämme ja historioituamme hetken käristelimme kotimaisia grillimakkaroita.

Mahat kotimaisesta kasvisateriasta tyydytettyinä lähdimme samaa betoniväylää pitkin Kivennapaa (Pervomaiskoje) kohden. Matkalla ohitimme VT-linjan Palomäen taistelupaikan. Se näkyi hyvin iivanoiden pystytettyä kesällä puisen ristin hakkuuaukealle mäen päälle.


Vuosi takaperin kävin tällä taistelupaikalla itsekseni. Samaan aikaan siellä oli venäläisiä nuorukaisia pusikossa etsimässä metallinilmaisimilla sotaromua. Minäkin tapasin muutaman panssarintorjuntakanuunan (75 mm PAKK) kranaattien metallisia koteloita. Joka tapauksessa sotaakaipaavaiset pikku-iipot säikähtivät kuullessaan minun liikkuvan pusikossa. Kontioksi kai luulivat.


Noin 1 km ennen Kivennavan kirkonkylää jalkauduimme tarkastelemaan taas VT-linjan bunkkereita, joissa JR 11 taisteli kesällä 1944 siihen saakka. kun toisaalla Kuuterselän läpimurto uhkasi selustayhteyksiä . Tien molemmin puolin linnakkeet olivat täysin räjäytettyjä, kauempana jopa pääsi lukemaan bunkkerin sisäänkäynnistä sen olevan "sirpaleen kestävä". 


Tästä luokittelusta puheen ollen, en ole tavannut kertaakaan "osuman kestävää" bunkkeria. Sen tyyppiset venäläiset lienevät räjäyttäneet kaikki perusteellisesti sodan jälkeen. Eihän venäläisen kulttuurikansan käsittelyä kestä mikään kansa tai rakennelma.


Kivennavan läpi ajoimme Jalkalan kylään Lenin-museolle. Siellä pietarinsuomalainen tehtailija Parviainen piilotteli ennen vuoden 1917 vallankumoustapahtumia kerrottua suurterroristia tiluksillaan. Rakennuksen päälle oli rakennettu neuvostoaikaan jyhkeä katos, jotta tälläinen reliikki säilyisi meidän päiville ihmeteltäväksemme.

Mielenkiintoisempi kuin itse Parviaisen kortteeri oli sen vieressä sijaitseva erinomainen museo. Siellä oli todenmukaisesti esitetty karjalankannaksen historiaa ja sotatapahtumia. Lisäksi tarjolla oli laajasti suhteellisen luotettavien venäläishistorioitsijoiden Balasovin (Stepanov, Kizhkurno, Zhitov) kirjallisuutta.


Ostin venäjänkielisen "Neizvestnaja voina 1941" -teoksen. Se kertoo, kuinka suomalaiset joukot valtasivat takaisin karjalankannaksen, oman alueensa. Ja myös kuinka neuvostoliitto ja venäläiset laittomasti valloittivat alueen talvisodassa. Mitenhän tämän sanoisi poliittisesti korrektisti, että voi kai niitä rehellisiäkin vanjoja kourallinen olla. Mutta huomautan, että venäjän nykyinen virallinen totuus, koulukirjat ym. eivät ole mainittujen teosten mukaisia.


Tänään hän on ylin ystäväsi, huomenna hän tappaa sinut,
mutta ylihuomenna hän jo itkee hautajaisissasi. (Taiteilijaprofessori Kari
Suomalainen
venäläisistä)
Siinä olikin sitten pitkän elokuisen syyspäivän virallinen repertuaari. Majoittauduimme Terijoella (Zelenogorsk) Hotelli Heliokseen. Saimme hyvät huoneet loistavalla näköalalla Suomenlahdelle ja heti pääsimme keskinkertaiselle illalliselle. Valitettavasti saunaa emme saaneet käyttöön kuin vasta seuraavalle illalle. Kuva helteiseltä heinäkuulta -05. I


Iltasella osa seurueesta piipahti hotellin baarissa. Se oli varsin tyyris ja tylsä mesta. Varsinkin verrattuna rantatien toisella eli merenpuolella sijaitsevan vaatimattomamman Hotelli Rivieran tanssiravintolaan. Tässä menomestassa innokkaimmat humppasivat seuraavana iltana itärenkutuksien tahdissa ja globaalien 70-luvun retroiskelmien jytkeessä. Eräskin Suomen urho tanssitti jopa naistarjoilijaa niin innokkaasti, että poislähteminen oli haikean vaikeeta.


III matkapäivä - Kronstadtin ja Levashovon kautta Valkeasaareen


Seuraavana aamuna lähdimme aikataulun mukaan klo 9.00 aikaan kohti Kronstadtia (Retusaari, Kotlin).
Ensimmäinen pysähdys oli entisellä valtakunnanrajalla Rajajoen Ruostekanavalla kuuluisan Sormenkärki-tukikohdan läheisyydessä. Siitä jatkoimme Siestarjoen kautta massiiviselle Pietarin kierto- eli kehätielle (KAD, "koltchevaja avtomobilnaja doroga). Patotietä pitkin posotimme 12 km:n merimatkan Kronstadtin linnoitussaarelle.


Kronstadt
Paitsi että siellä on 30.000-45.000 asukasta, siellä myös sijaitsee venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Suurin satamassa näkemämme sota-alus oli iso hävittäjä, sukellusvenekin nähtiin.
Sotasataman viereisessä puistossa mulkaisimme Pietari I:n patsasta. 


Lisäksi ostimme tuiki tarpeellisia matkamuistoja. Teräaseet näyttivät kiinnostavan. Itse ostin kuten aina jääkaappimagneetin, jossa Kronstadtin Suuri Merikirkko oli palapelin tapaan jäljennetty. Lisäksi partio kävi postikonttuurissa postittamassa synttärikortin Suomeen.

Suuri Merikirkko on todella niin suuri, että se näkyy meren ulapan yli entiseen Suomeen, Terijoelle saakka. Sisällä menimme laivastomuseoon. Neuvostoliiton puolustusministeriön painamat biletit maksoivat 300 rupiaa per tsuhna. Kannattaa käydä vilkaisemassa tätä museota, jos botskit, historia, tykit ym rekvisiitta kiinnostavat.


Kronstadtissa emme malttaneet käydä vielä lounaalla. Sen sijasta paikallisesta Siwasta täydensimme ruoka- ja juomavarastoamme. Bussin keulan suuntasimme takaisin samalle patotielle Parkalaa ja Levashovoa kohden. Mantereelle saavuttuamme kehätie parani erinomaiseksi. Rannikolla Koronnenän (Gorskaja) kohdalla kerroin kehätien oikealla eli eteläpuolella sijainneesta venäläisten sotilaslentokentästä (nykyään siviilikenttä). Kenttä ei aivan näkynyt kehätielle saakka.

Joka tapauksessa tämä oli eräs lentokenttä, johon suomalaiset pommikoneet tekivät kostoiskuja venäläisten keväällä 1944 tekemien Helsingin pommitusten jälkeen. Kun venäläiset pommikoneet olivat palaamassa Tallinnaa pommittamasta, suomalaispommarit ujuttautuivat yöllä Suomenlahden yllä jononjatkoksi venäläiskoneiden perään. Kun venäläiset laskeutuivat lentokentilleen (Koronnenä-Gorskaja, Kasinhäntä-Kasimovo, Levashovo, Komendantskoje) he saivat suomalaisten pommilastit niskaansa. Tämä tarina on tosi.
Parkalan (Pargalovo) risteyksestä noin 10 km rannikkolta, erkanimme kehätieltä pohjoiseen Viipurin maantielle. Heti läheisen Jukin liikennevaloristeyksen jälkeen käännyimme vasemmalle Levashovoon eli itseasiassa takaisinpäin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Levashovon lentokentän portin kohdalle. Toisella puolen sijaitsi surullinen mutta ei kuuluisa teloituspaikka, Levassovan autio (Levashovskoje pustoi).

Levashovo - Levassovan aution teloituspaikka

Heti teloituspaikan portista sisään mentyämme oli oikealla puolen GPU:n ja NKVD:n murhamiesten entinen kortteeri ja nykyinen pieni museo. Museosta muutamat ostivat paikasta kertovan kirjasen muistoksi ja muistutukseksi Pohjolan suurimmasta teloituspaikasta. Paikkaa ylläpitää tätä nykyä Pietarin kaupunki.

Jatkoimme uhrilehdon läpi kävellen suomalaisten teloitettujen muistomerkille. Vieressä olivat myös inkeriläisten, virolaisten, saksalaisten, puolalaisten ym. pääasiassa valtioiden pystyttämiä muistomerkkejä. Lisäksi nähtävissä oli paljon yksittäisiä hautaristejä ja emaloituja valokuvia teloitetuista Neuvostovallan uhreista. Ilmeisesti omaiset olivat tuoneet niitä paikalle ja kiinnittäneet puihin.

Tällä karmaisevalla neuvostouhrien kaatopaikalla ja joka sijaitsi vain alle 20 kilometrin päässä Suomen vanhalta rajalta, teloitettiin tai sinne tuotiin teloitettuja ja kuolleita Leningradin vankiloista haudattavaksi joukkohautoihin nykyisen tiedon mukaan hieman alle 47.000 ihmistä.

Suomalaisia paikalle arvioidaan tuodun noin 3.000. He olivat pietarin ja amerikansuomalaisia, inkeriläisiä, loikkareita, vapaussodan aikana paenneita punaisia, itä-karjalaisia, muurmannin ja siperian suomalaisia jne. Ja varsin todennäköisesti myös niitä suomalaisia sotavankeja, jotka jatkosodan aikana päätyivät NKVD:n käsiin eivätkä päässeet tavallisille sotavankileireille.

Yksi traaginen kohtalo. Muurmannin rannikon suomalaisen kirjailija Sven Lokan isä päätyi tänne vain noin kolme viikkoa Muurmanskin alueella tapahtuneen pidätyksensä jälkeen suurien neuvostovainojen vuosina 1937-38. Poika päätyi "vain"vankileirille. Tälläista tapahtui, vaikka Itä-Karjalassa Karhumäen lähellä oli erikseen Sandormohin teloituspaikka (ainakin 9.500 uhria) ja Petroskoista etelään Punakangas (Krasnyi Bor noin 1.200 uhria) Derevvannojen kylän lähistöllä lähellä Äänisjärveä.
Oli huojentavaa jättää taakseen teloituspaikan portti. Aikaisemmin kaikilla ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Alla linkki Levassovan autiosta ja ohjeet, kuinka sinne pääsee perille.

http://visz.nlr.ru/eng/pm/levashovo/

Tärkeintä meidän suomalaisten kannalta on se, että Suomeen ei koskaan tullut samanlaisia teloituspaikkoja saati pronssisotilaita. Siitä saamme kiittää itsenäisyyden ajan sotien aikaisia valtiojohtoja ja uhrautuvia sotilaitamme.


Mikä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine; ja
rinnalla tuntomme tuomion muu kunnia on meille arvoton, katinkultaa kiitos ja
maine. (Y. Jylhä "Hyvästi, Kirvesmäki")



Valkeasaari - suurhyökkäyksen läpimurtokohta

Sivuteitä pitkin köröttelimme Uuteen Valkeasaaren (Novyj Beloostrov), josta välittömästi ennen Rajajokea käännyimme Pietarin-Viipurin radan yli kohti pohjoista ja Myllykylää (Aleksandrovka). Tämä kylä sijaitsi jatkosodan aikaan rintamalinjalla. Kävimme paikallisessa kyläkaupassa. Tein pienen kävelyretken entiselle Aleksandrovkan kirkolle, jota osoittaa puinen ortodoksiristi pellon keskellä.

Suurhyökkäyksen alettua 9.-10.6.1944 joukkue suomalaissotilaita piiloutui vankkarakenteisen kirkon suojiin massiiviselta tykistötulitukselta. Kirkko kuitenkin tuhoutui venäläisten lentopommituksessa ja ainakin osa suomalaissotilaista jäi romahtaneen kirkon raunioiden alle. Lisäksi puna-armeijan tykistö käytti tätä kirkkoa kiintopisteenä tykistönsä kohdistamiseen suurhyökkäyksen edellä.


Kuoleman kirkko: - - Komppaniamme 4. joukkue oli Mottorin ja Aleksandrovkan kirkon välisessä suomaastossa. Joukkue oli hakeutunut suojaan kirkon seinien sisäpuolelle.
Näimme, kun kirkon holvit ja seinät menivät sisään lentopommituksessa. Sinne jäi
suurin osa joukkueesta murtuvien seinien ja holvien alle.
Jatkoimme edelleen kohti Vanhaa Valkeasaarta Pietarista Parkalan kautta kulkevalle vilkkaalle Viipurin maantielle. Tällä ns. kivitiellä käväisimme venäläisellä suurhyökkäyksen/ Leningradin piirityksen murtumisen muistomerkillä, joka sijaitsi venäläisten etulinjan kohdalla.

Kerrotulta päätieltä käännyimme pohjoiseen. Vanhan Valkeasaaren (Starii Beloostrov) kylän läpi ajoimme pohjoiseen Pastorinjärvelle.

Täällä oli käsikirjoituksen mukaan tarkoitus nauttia loput grillimakkarat. Matkalla sinne sivuutimme voimalinjat, jotka CCCP heti talvisodan jälkeen veti Rouhialan voimalaitokselta Vuoksen rannalta Jääskestä Pietariin sotatarviketehtailleen.

Pastorinjärvellä oli kohtuullisesti suur-suomalaisia eli venäläisiä viettämässä lauantai-iltapäivää. Kävin kysymässä eräältä seurueelta, voisimmeko käyttää heidän nuotiotaan makkaranpaistoon. Tulkitsin vaikenemisen myöntymisen merkiksi ja huikkasin pienen seurueemme paikalle. Herrakansa paisteli saslikkeja grillillään ja me taas makkaroita heidän roskanuotiollaan.

Yksi seurueemme herrasmiehistä ymmärsi sentään kiitokseksi tarjota törräystä venäläisperheiden miehille. Mutta tyrmistykseksemme nämä kieltäytyivät kohteliaisuudesta. Kansainvälisen selkkauksen ainekset olivat jo käsin koskelteltavissa. Mutta onneksi perheenäiti-venakko osoitti luottamusta (itä)savolaismurre-alueelta tulleita, luonnon poikapuolipoloja tsuhnaheimon edustajia kohtaan ja näytti mallia ottamalla pienet suuntäyteiset. Tai sitten perheenäiti oli suomensukuinen tai ainakin geeniperimässä tira tsuhnaa.

Rajajoella Mainilassa ja Joutselässä Jäppilässä

Palasimme samoja bussinrenkaan jälkiä takaisin Viipurin maantielle. Käänsimme keulan kohti länttä, Mainilaa, Rajajokea ja Joutselkää kohden. Heti Valkeasaaren aukeiden jälkeen teimme ensimmäisen suomalaishavainnon sitten Terijoen. Iso suomalaisbussi lasteineen oli pysähtynyt JR 1:n muistomerkin läheisyyteen tienlaitaan.
Ohi vain. Jatkoimme suoraan Alakylän kautta Rajajoelle (kuva 5/06), joka erotti Mainilan/Alakylän entiset inkeriläiskylät ja Suomen Kivennavan pitäjän Jäppilän rajakylän. Ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939 ammuttiin CCCP:n alueella Mainilan pelloille venäläisten itsensä toimesta, sen tsekistien NKVD:n järjestämänä provokaationa. Tämä tapahtuma oli muodollinen casus belli Neuvostoliiton aloittamalle laittomalle hyökkäyssodalle, jonka me suomalaiset tunnemme talvisotana.
Juuri seisahduttuamme Rajajoen sillalle, saimme varsinaisen rajakasteen: alkoi sataa kuin sieltä sutkauksesta tutusta Esterin hameenalusesta. Siitä huolimatta uskaliaammat laskettelivat liukasta ja jyrkkää suomenpuoleista rantatörmää sillan alle kuvaamaan itse Rajajokea (reka Sestra) ja sen suomalaista graniittiperustusta.

Suurhyökkäyksen alettua tämä silta jäi räjäyttämättä 10.6.1944. Ja osaksi sen vuoksi puna-armeijan joukot etenivät ensimmäisenä läpimurtopäivänä Suomen puolelle Joutselän kylään saakka.
Jatkoimme Rajajoen törmiltä mäkeä ylös Joutselän kylään. Toppasimme risteyksessä, jossa paljastuspäivästä 5.7.1931 alkaen 1970-luvulle saakka sijaitsi Joutselän taistelun 11.3.1555 muistomerkki. Tässä taistelussa suomalaiset talonpoikaisjoukot löivät Kivennavan kruununvoudin johdolla löivät monta kertaa suuremmat venäläisruhtinas Bibikovin moskoviittilaumat.


Sikäläisiltä historianharrastajilta saamani tiedon mukaan muistomerkki tuhottiin neuvostoaikana vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tällöin tietä ja risteystä ilman järkevää syytä levennettiin siinä määrin, että muistomerkki jäi sen alle. Paikanpäällä käyneet ymmärtänevät, että tälle toimelle ei ollut ainakaan tierakennuksellista perustetta. Replika tästä pyramidin muotoisesta muistomerkistä sijaitsee nykyään Santahaminassa.

Ja muuten toinen pyramidi-muistomerkki Mainilan laukausten muistoksi sijaitsee Balasovin puulaakin pystyttämänä Mainilassa Rajajoen lähistöllä ns. valtatien varrella jo vuodesta 1989! alkaen entisen CCCP:n rajavartiostorakennusten luona.

Joutselän sankaritarina ei kuitenkaan toistunut. Terijoen paikallisyksikkö jääkäripataljoona 1 (ja virolaisen vapaaehtoisjoukon JR 200:n pataljoonan) tekivät vastahyökkäyksen 10.6.1944. Suomalaissoturien oli väistyttävä viimeistään Mainilan pelloilla venäläistankkien tieltä, ja kun se siltakin oli jäänyt räjäyttämättä ja panssarintorjunta-aseistusta ei ollut käsillä.

Palasimme Terijoelle hotelliin suoraan päivälliselle. Kävimme hotellin banjassa eli saunassa iltasella. Kuten aikaisemmin kerroin, osa seurueesta kävi naapurihotellissa paikallista tanssikulttuuria seuraamassa. Osa taas jäi lätkimään korttia läpi yön.

IV matka- eli paluupäivä

Aamulla oli vuoro pakata, vetää ventterit niskaan ja lähteä rakasta Tynkä-Suomea kohden.
Terijoella kävimme ensin luterilaisella kirkolla ja sen pihalla suomalaisen sankarihaudan muistomerkillä. Inkerin kirkon käytössä oleva luterilainen kirkko täyttää tänä armon vuonna pyöreät 100 vuotta. Sen vuoksi paikalla oli suomalaisia remonttimiehiä korjaamassa kirkon sisätiloja kirkon uudelleen käyttöön vihkimisen ja juhlavuoden edellyttämään kuntoon.

Tämän jälkeen piipahdimme ns. Kuusisen palatsilla, entisellä polkupyöräpataljoona 1/ JP 1:n upseeriklubilla. Kuulu suomalainen maanpetturi Otto-Wille Kuusisen perusti joulukuun alussa 1939 täällä ns. Terijoen nukkehallituksen. Sen oli Stalinin suunnitelmien mukaan tarkoitus edustaa Suomen kansaa rauhanteossa ja siihen saakka kun, Suomi olisi saanut uuden "demokraattisemman" eli neuvostomielisen hallituksen talvisodan jälkeen. Mutta jo sodan kuluessa tammikuussa 1940 tämä nukkehallitus katosi historian koipussiin. Summan ja muiden talvisodan taisteluiden suomalaiset sotamiehet tekivät tämän ihmeen.

Sotakenttä vain koti suomalaisen, suruvaippa vain puku Suomen
naisen - niin ollut on ennen ja niin on taas, niin, poikani, säilyi
sun synnyinmaas - - (Y. Jylhä "Äiti ja poika")
Kotimatkalla tarkoitus oli ensin tutustua VT-linjan Kuuterselän taistelupaikkaan, jota yritimme lähestyä Raivolan suunnasta. Tämä ei onnistunut, sillä tie Raivolasta Kuuterselkään oli kaputt.


Jatkoimme matkaa Raivolasta Pietarista Viipuriin kulkevalle Skandinavian päätielle, jolta erkanimme Perkjärvelle. Hieman ennen Kaukjärven (Kamenka) venäläistä varuskuntaa (moottorisoitu jalkaväkiprikaati 138?) käännyimme tankkien ja tykistön ampuma-alueen läpi johtavalle tielle. Tämä johti suoraan Summan Lähteen lohkolle, jossa pysähdyimme Poppiuksen bunkkerille (SJ4).


Tämä paikka oli talvisodassa Suomen Thermopylai. Suomalaiset joukot pitivät pintansa itsenäisyyspäivästä 1939 helmikuun alkuun saakka, jolloin puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä ja vasta 11.-14.2.1940 sai syvän sisäänmurron tällä historiallisella paikalla.
Myös jatkosodassa 19.6.1944 paikalla taisteltiin talvisodassa rikkiräjäytettyjen bunkkereiden seassa ja etulinjan kohdalla.
Piikkirykmentti JR 25 joutui vetäytymään venäläistankkien läpimurron jälkeen. Seureemme jäsenen isä jäi näiden taistelujen aikaan vangiksi Leipäsuolla, mutta palasi onneksi elävänä takaisin sotavankeudesta.


Tutkimme lisäksi välittömästi etulinjan takana sijainnutta suomalaista koelinnaketta. Tämä ei ollut mikään taistelubunkkeri tai miehistönsuoja. Siinä testattiin ennen talvisotaa betonilaatujen ja -rakenteiden kestävyyttä mm. ampumalla tykillä ja muilla aseilla. Saatua tietotaitoa käytettiin sitten linnakkeiden rakentamisessa.

Matka jatkui sitten Kämärän (Gavrilovo) rautatieaseman kautta takaisin Skandinavian päätielle ja Viipuriin. Viipurissa sivuutimme talvi- jatkosodan aikaisen etulinjan Ristimäen tärvellyn hautuumaan kohdalla. Viipurissa ostimme tuliaiset Sorvalin valinnasta. Rajanylitys tapahtui mallikkaasti molemmilla raja-asemilla. Viipurin Portin ABC:llä pidimme ruokatauon ja sitten alkoi unelias loppumatka kotihellojen äärelle.

Summa summarum summummum

Se oli pitkä mutta antoisa ja haavereitta sujunut reissu.

Ystävyyttä ja yhteisymmärrystä harjoitimme pidättyvästi, lähes ruohonjuuritasolla ruohokentällä seisten. Kohokohtana se kerrottu kansojenvälinen kohtaaminen nuotiolla Valkeasaaren Pastorinjärvellä. Ei siinä slaavilaiseen tyyliin halailtu ja pussailtu poskille. Mutta törräykset kuitenkin otettiin savo-karjalaisen tapakulttuurin mukaisesti. "Näin kohtasivat toisensa länsi ja itä", kuten Y. Jylhä sanoisi.


Matkan aikana puhuttivat tuoreet Georgian tapahtumat, venäjän huolestuttava kehitys ylipäätään ja uhka Suomelle. Mutta niinhän ne asiat ovat vuosisadat olleet ja menneet - tuskin tulevaisuus siitä poikkeaa.


Ryssänpelko on meille ja muille naapurikansoille viisaudenalku. Mutta siihen pitää varustautua omalla uskottavalla puolustuksella ja sitä tukevalla liittoutumisella NATO:on. Vaihtoehtona on antautua ja alistua idän paineen alle.

Yksi asia muuten unehtu tai lykkääntyi: faksin lähettäminen Taljalle tiedoksiantona karjalankannaksen haltuunotosta ja sen palauttamisesta Suomen valtion yhteyteen.


Toisaalta venäjän arvelluttavan suunnan lisäksi vatuloimme myös sitä, mitä me teemme Ristikivellä mottiin selkämme taaksemme jääneelle noin 350.000 isovenäläiselle (asukasluku koko Suomelta pakko-otetulla alueella). Tuskin heille Suomen Tasavallan passeja tai oleskelulupia alamme kirjoittamaan. Asia jäi hautumaan.


Kiitoksia matkatovereille seurasta ja leukusta! Toivottavasti teemme yhdessä taas mieliinpainuvia seuramatkoja, jotka muistoina ja kokemuksina antavat perspektiiviä menneeseen ja tulevaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

Pähkinäsaari ja Ristikivi



Klikkaa linkkejä tiedät enemmän, klikkaa kuvia ja näet ne suurempina!





Suomen historian perusknoppina moni tietää, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin 1323. Se missä Pähkinäsaari sijaitsee, ketkä olivat sopijaosapuolia tai mistä sovittiin voi sitten jo olla vähemmän tunnettua.

Ristikivi on Pähkinäsaaren rauhan rajapyykki, joka sijaitsee karjalankannaksella.


Pähkinäsaari - Pähkinälinna - Schlüsselburg - Oreshek

Pähkinäsaari sijaitsee Nevajoen niskalla, jossa Laatokan vedet alkavat virrata noin 75 km:ä pitkää Nevajokea pitkin sen suistossa sijaitsevan Pietarin kautta Suomenlahteen.

Pähkinäsaaressa on alunperin ollut asutusta ja linnake, koska se on ollut vakinaisen päävesireitin varrella. Viikinkien idäntie kulki Itämereltä Nevajoen ja Pähkinäsaaren kautta Laatokalle ja siitä Olhava-jokea pitkin (Velikij) Novgorodiin.

Siellä on sijainnut Novgorodin eli venäläisen ruhtinastasavallan linnoitus siihen saakka, kun Ruotsi-Suomen kuningaskunta valloitti inkerinmaan. Alue liitettiin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi-Suomeen.
Vuosina 1611 -1702 linnoitusta paranneltiin ruotsalaisten oppiman keski-eurooppalaisten linnoitusoppien mukaan Ruotsin-Suomen sotajoukon käyttöön. Paikan nimeksi vakiintui "Pähkinälinna", jona se nykyäänkin suomalaisten keskuudessa tunnetaan.

Otsikon mukaan paikalla on ollut monta nimeä. Nykyään venäläiset käyttävät saaresta nimeä Oрeшek (pähkinä). Lisäksi saaresta ja läheisestä kaupunkipahasesta kutsutaan saksalaisväännöksen mukaisesti Sclisselburgiksi (avainlinna).


Linnoitus ja taistelupaikka

Keskeisen sijantinsa vuoksi Pähkinälinnasta on käyty historian aikana muutamia taisteluja.
Suomen piispa Tuomaksen retki päättyi 15.7.1240 tappioon jo Nevajoen puolessavälissä Inkerejoen kohdalla (Усть-Ижора) matkalla Pähkinälinnaan. Hänet kerrotaan kukistaneen Aleksanteri Nevskiksi kutsuttu venäläissatraappi, joka on saanut nimen ja patsaiden lisäksi myös nimikko-luostarin Pietariin Moskovan hotellin vastapäätä Nevanrannalle. Kolmen ristiretken aikana n. 1293 ruotsalaisjoukot yrittivät turhaan ottaa haltuunsa Pähkinäsaarta. Kuitenkin tuon retken tuloksena perustettiin Viipurin linna, joka takasi ruotsin läsnäolo karjalankannaksen eteläisellä puoliskolla.

Tsaarin aikana linnoituksessa säilytettiin hänen vastustajiaan, vallankumouksellisellisia, separitisteja jne. Kuolemaantuomitun lauantai alkoi Pietarista illalla jokiristeilyllä Pietari-Paavali -linnoituksen laiturista ja päättyi Pähkinälinnan linnoitukseen odottamaan mestausta aamukoitteessa.

Bolshevismin aikana siellä istuivat tsaarin kannattajat ja kerenskiläiset, vastavallankumoukselliset, suomalaiset (inkeriläiset) ja muut kansanvihollisina tai kulakkeina pidetyt ulkomaalaiset.



Bolshevikkien mukaan he lopettivat vihaamiensa vankiloiden, Pähkinälinnan ja Pietarin Jänissaareessa sijaitseva Pietari-Paavalin linnoituksen tyrmien toiminnan. Virallinen totuus ei vastaa kuitenkaan todellisuutta: bolsehevikkien erikoismurhamiehet eli tsekistit (Tseka, OGPU, GPU, NKVD, KGB) ottivat kaikki nämä laitokset uudelleen tehokäyttöön. Uusilla hirmuhallitsijoilla riitti vihollisia, oikeastaan heidän kelvoton järjestelmänsä tarvitsi "kansanvihollisia" selittämään sosialismin epäonnistumiset. Lisäksi heitä tarvittiin ilmaisena työvoimana eli "työnorjina", jotka eivät kadonneetkaan kapitalismin sorron yöhön jne.

Kuvassa Pietari-Paavali -linnoitus Jänissaarella Pietarissa










Inkeriläisten muistelmien mukaan pähkinälinnaa käytettiin 1930-luvulla tutkintavankilana ja välisijoituspaikkana. Monet suomalaiset ja saksalaiset sotilaat näännytettiin Pietarin-Paavali -linnoituksessa vielä 1944, Esimerkiksi Karjalan lennoston komentaja, Messerscmitt-hävittäjälentäjä Lauri Pekuri ent. Ohukainen "oppi vihaamaan näkymää tyrmästään Pietari-Paavali linnoituksen 122 metriä korkeaan kirkon torniin", jonka jokainen leningradin/pietarin turisti tuntee ja ihastelee.


Kuvassa neuvostomilitariaa linnoituksen sisäpihalla
Nykyään molemmat linnoitukset ovat turistikohteita. Pähkinälinna on kuitenkin varsin huonossa kunnossa, koska se sijaitsi venäläisten etulinjana 8.9.41-20.1.43. Saksalaiset mätänivät asemissaan joenniskan etelärannalla, kun taas polsut pohjoisrannalla ja eteentyönnetyssä tukikohdassaan Pähkinäsaarella.




Ristikivi - KрeсToвый Kaмeнь

Pähkinäsaaren rauhassa oli olennaista se, että rajalinja jakoi karjalankannaksen kahteen osaa Ruotsin ja Novgorodin kesken. Viipuri ja ns. Länsi- eli eteläpuolinen kannas Raja- ja Siestarjoelle saakka kuului ruotsin hallintaan, kun taas käkisalmen karjala eli kannaksen pohjois- ja itäosa jaettiin venäläisille.

" - - Tuhansin aavepartion vuossadat vaanimass on vainolaista; kiväärein, keihäin, jousin, tapparoin ne taistelevat Suomen erämaista. - -" (Y. Jylhä)


Paljon puhutaan siitä, että rajalinja olisi yltänyt pohjanlahdelle saakka, koska novgorodilaisille olisi ollut siellä nautintaoikeuksia. Mielestäni näin ei koskaan käytännössä tapahtunut, vaikka rajasopimuksessa on sellaisesta mainittu. Mutta kyllä ryssä on osannut aina tinkiä ja vaatia itselleen etuja ja oikeuksia, jotka eivät sille kuuluisi.

Raja "alkoi" Siestar- eli Rajajoesta. Raja kulki Suomenlahdesta Siestarjoen latvoille saakka, kunnes jatkoi noin 10 kilometrin päässä Saijanjokea pitkin eroten siitä kohden Vuoksen "Päiväkiveä", joka on toinen merkittävä rajapyykki Vuokselan pitäjässä Vuoksi joen pohjoisrannalla.

Ristikivi sijaitsee kerrottujen Siestar/Raja- ja Saijajokien (reka Voltsa) latvojen välisellä kannaksella, rajan maastomerkkinä. Sattumoisin tai ei, se osuu kartasta katsoen täsmälleen karjalankannaksen puoliväliin Laatokan ja Suomenlahden suhteen kuten Päiväkivikin.



Se on helposti saavutettavissa, sillä suhteellisen hyvä (itäosa huono) tie Kivennavalta tai Lintulasta (Ogonki) kulkee Lempaalaan. Siiranmäestä sinne on matkaa kymmenisen kilometriä, joten poiketkaa ihmeessä Ristikivelläkin.
Ristikivi sijaitsee korpitaipaleella pitkän suoran eteläpuolella noin 200 metriä tiestä polun varrella. Tienvarrella rajakivi on merkitty kehnoilla opasteilla, mutta nekin kyllä huomaa, jos sijainnin tietää edes suuripiirtein.

Kannattaa käydä sekä Pähkinälinnassa että Ristikivellä - molemmat ovat todellista suomalaista historiaa. Ja ne eivät todellakaan ole mitään massaturismikohteita. Sinne ei ole helppo löytää tai päästä:)

Kuvassa juhannuksena 2006 Pähkinäsaaressa, takana siintää Laatokan aava ja ilma +30 C.

keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008

Jatkosodan alun tärkein voitto - Porlammen motti

Viipurin takaisinvaltausoperaatiossa elokuussa 1941 suomalaiset joukot saivat jatkosodan hyökkäysvaiheen tärkeimmän voiton kukistamalla Viipuria puolustaneet puna-armeijan joukot. Operaation seurauksena kehkeytyi ns. Porlammen motti Yläsommeen - Porlammen alueelle. Alue sijaitsee noin 15 kilometriä Viipurin eteläpuolella.












Porlammelle saarrettiin ja taistelukyvyltään tuhottiin neuvostodivisioonat 43, 123 ja 115, jotka olivat neuvostomarsalkka Voroshilovin arvovaltasyihin perustuvasta käskystä jääneet puolustamaan Viipuria. Sieltä saatiin jatkosodan suurin sotasaalis. Voiton jälkeen suomalaisjoukot suhteellisen helposti valtasivat takaisin koko karjalankannaksen syyskuun puoliväliin mennessä.

26.4.08 Porlammen taistelujen muistokivellä motin ytimessä. Takana näkyvässä saarekkeessa oli j-hautaa ja venäläisiä kiv.patruunia 7.62x53R.


Taustana talvisota ja sen lopputulos

Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner olivat kriittisen rintamatilanteen vuoksi pakotettuja solmimaan laittomaan hyökkäyssotaan ryhtyneen CCCP:n kanssa Moskovan pakkorauhan 12.3.1940. Rauha tuli voimaan 13.3.40 klo 11.00 Se oli myös kirjaimellisesti kansakuntamme yhdestoista hetki.

Puna-armeija oli jo Viipurin kaupungin itäosassa Patterinmäen itäisen puolen edessä. Puna-armeijan ylivoimaiset yhtymät olivat käytännössä saarrostaneet kaupungin: etelässä Viipurinlahden ylimenohyökkäyksellä ja pohjoisessa ne olivat päässeet Portinhoikan tienristeyksen edustalle. Suomalaiset olivat varustamattomissa asemissa ja kaikki reservit oli käytetty.

Mutta Ryti ja Tanner sekä Mikkelin päämaja olivat keväällä 1940 viisaampia kuin Voroshilov elokuussa 1941. Vaikka rauhanteon seuraukset olivat lähes katastrofaalisia Suomelle ja sen elinkyvylle, suvereniteetti eli itsemääräämisoikeus säilyi suurempana kuin välirauhan 19.9.1944 jälkeen ja nk. suomettumisen aikakautena. Suomi ja myös Ruotsi olivat konreettisesti eristettyjä pohjolan perille, Petsamo oli ainoa henkireikä Jäämerelle ja sitä kautta maailmalle. Mutta Petsamo oli toivottoman vaikeiden liikenneyhteyksien takana.

Moskovan pakkorauhan seurauksena 450.000 suomalaista menetti kotinsa. Suomi menetti 12 % maa-alueestaan: Viipurin ja karjalankannaksen, Suomenlahden saaret (Suursaari, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari), Laatokan-Karjalan ja Sallan alueen. Kuten sanottu Petsamo pysyi vielä Suomella erotuksena jatkosodan jälkeen 1947 solmittuun Pariisin rauhaan.

Koko välirauhan ajan 13.3.40 - 25.6.41 CCCP painosti Suomea ja valmisteli sen valtaamista. Kuten tunnettua Aatu antoi tässä asiassa Molotoville rukkaset Berliinissä 13.11.1940. Hän ei enää suostunut antamaan CCCP:lle "vapaita käsiä".

Katso video Molotovin vierailusta Hitlerin luona Berliinissä 13.11.1940 (klikkaa linkki).

Se olisi tarkoittanut 23.8.1939 solmitun Molotov-Ribbentrop -paktin (klikkaa, näet video) mukaista lopputulosta so. talvisodan viemistä loppuun eli Suomen neuvostomiehitystä. Mutta Operaatio Barbarossaa, Saksan itään hyökkäystä valmisteltiin Saksan päämajassa jo täyttä päätä.

Saksa teki Suomen valtiojohdolle tiedusteluja operaatio Barbarossan varalta.

Suomen oli suostuttava yhteistyöhön.

Suomen vaihtoehdot olivat silloisessa poliittisessa ja strategisessa tilanteessa rajoitetut ja kaikki huonoja:

1) pysyä puolueettomana ja joutua kohtapäätä uhkaavan CCCP:n tai Saksan hyökkäyksen kohteeksi ja molempien suurvaltojen taistelukentäksi,

2) antautua CCCP:lle tai

3) valita sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa.

Viime mainittua ja toteutunutta vaihtoehtoa vasten Pohjois-Suomen luovuttaminen saksalaisjoukkojen sotatoimialueeksi on ymmärrettävää ja pakonsanelemaa. Saimme edes valita sotajoukon, joka muuten toi vakautta ja vaurautta lappiin ennen Lapin sodan vetäytymistuhoja.

Joka tapauksessa Suomen taistelijapari nro 1 Ryti ja Tanner tekivät ainoan Suomen edun, sen valtiollisen ja kansan olemassaolon säilyttävän ratkaisun. Tämän vuoksi on käsittämätöntä, että heidän ja muiden vastuunkantajien ns. "sotasyyllisyystuomioita" ei pureta korkeimman oikeuden toimesta. Toisaalta pieni maamme on pieni vieläkin, varsinkin henkisesti.


Alueiden takaisinvaltaus loppukesästä 1941

Vaikka Suomi oli sitoutunut Saksan kanssa sotilaalliseen yhteistyöhön, Suomella oli poliittinen varauma siitä, että se ei hyökkää itärajan yli ennen kuin CCCP on kohdistanut sotatoimia Suomea vastaan. Ja sitä ei tarvinnut odotella, sillä Saksa sotavoimien aloittaessa operaatio Barbarossa 22.6.41 ja erit. 25.6. punailmavoimat pommittivat useita paikkakuntia Suomessa.

Suomi oli kuitenkin varautunut tähän. Yleinen liikekannallepano oli aloitettu virallisesti 18.6.41.

Suomen armeijan hyökkäystoimet etenivät vaiheittain:

10.7.41 Heinrichsin Karjalan armeija aloitti hyökkäyksen Sortavalan pohjoispuolelta tavoitteena Sortavalan vapauttaminen ja eteneminen Tuulosjoelle ja Suojärvelle. Tavoitteet saavutettiin ja heinäkuun loppuun mennssä oli vähän jopa pakitettu puolustukselliseen ryhmitykseen asetettuessa. Tämän sotoimen tarkoituksen oli eristää Laatokan pohjoispuoliset neuvostojoukot karjalankannakselta, ja näin saada operaatiorauha karjalankannakselle suuntautuviin
operaatioihin ilman sivustauhkaa.



31.7.41 Laatikaisen yhtymä II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä Parikkalasta Laatokan rantaan ja edelleen Pohjois-ja Koillis-Kannakselle Käkisalmelle. Hyökkäyksen tavoite saavutettiin valloittamalla Vuoksen pohjoispuolinen alue ja sillanpää 3-5 km:n syvyinen ja 30 km leveä sillanpää Hopeasalmen eteläpuolella Ristiseppälän-Äyränpää 18.8.-20.8. mennessä. Oikeastaan tällä suunnalla oltiin jo hyvän matkaa eli 30-40 kilometriä Viipurin itäpuolella. Edellytykset Viipurin takaisinvaltausoperaatiolle olivat olemassa.









Viipurin valtausoperaatio määrättiin alkavaksi 4. ja 12. (Vihma) divisioonan hyökkäyksellä 22.8.41. Lähtöasemana oli Imatran ja Nuijamaan välinen alue. Hyökkäys kohdistui Viipuria kohtia ja eteni nopeasti se pohjoispuolelle Viipurin maalaiskunnan alueelle. Winellin 8 divioona etelämpänä tyytyi sitomaan vihollista.


Porlammen Miljaardi-motin synty

Tilanteen kehitys oli saanut venäläiset epäluuloisiksi suomalaisten aikomuksista. Varsinkin suomalaisjoukkojen Vuoksen ylitys Hopeasalmella sillanpäineen sekä suomalaisten hyökkäys tältä suunnalta Viipuria kohti ennen 22.8.41 viittasi neuvostojoukkojen saartamispyrkimykseen.

Venäläiset toki hyvin tunsivat suomalaisten mottitaktiikan talvisodan ajalta, joskin mainitut neuvostodivisioonat eivät olleet sellaista kokeneet. Päinvastoin 123. divisioona oli palkittu Mannerheimlinjan murtajajoukko-osasto Summan Lähteen lohkolla 12.-14.2.40. Suurvallan ylimielisyys ja Voroshilovin käsky Viipurin pitämisestä rajoittivat venäläiskomentajien järjenkäyttöä ja rohkeutta ryhtyä ajoissa vastatoimiin.

Kuitenkin ennen päämajan määräämä ajankohtaa 22.8. suomalaisyhtymien hyökkäystä havaittiin, että venäläisjoukot olivat alkaneet perääntyä Enosta ja Jääskestä ja ryhmittyivät puolustukseen Viipurin ympärille.

Kohta havaittiin, että venäläisten perääntymisessä ei ollut kysymys pelkästään vetäytymisestä. Venäläiset siirsivät joukkojaan vastahyökkäyseen niitä suomalaisyhtymiä vastaan, jotka uhkasivat niiden selustayhteyksiä. Vastahyökkäykset alkoivat 24.8.41 Talista Karisalmen suuntaan, Heinjoelta Hopeasalmen ja Äyräpään suuntiin.

Omaan hyökkäykseensä valmistautuneet suomalaisjoukot kärsivät merkittäviä tappiota ja olivat paikoin jopa pahassa pulassa (Karisalmi).

Näiden tapahtumien johdosta kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch määräsi ryhtymäänViipurinlahden ylimenohyökkäykseen. Se ei kuulunut alkuperäiseen Viipurin valtauksen operaatiosuunnitelmaan. Tämä taktinen sotaliike kuitenkin ratkaisi taistelun Viipurista ja johti Porlammin motin syntymiseen ja lopulta Länsi-Kannaksen valtaamiseen valtakunnan rajalle eli Rajajoelle saakka.

Itse ylimenoon ei oltu ennalta varattu kalustoa. Aluksi käytössä oli vain muutamia syöksyveneitä ja ponttooneja, joita vastaan vihollinen hyökkäili menestyksekkäästi tykki- ja moottoriveneillään. Kuitenkin Lihaniemeen ja Kaislahteen saatiin siirrettyä kaksi pataljoonaa jalkaväkeä, joka tukki venäläisten perääntymistien eli rantatien ja rautatien Viipurista Koivistolle.

Suomalaisten ylimenohyökkäyksen vuoksi vihollinen joutui keskeyttämään vastahyökkäyksensä. Se kuitenkin yritti jatkaa vastahyökkäyksiä Kämärän aseman suunnalla turvatakseen rautatieyhteyden Pietariin ja Keskikannaksen tien (Viipuri - Summa - Vammelsuu) siinä kuitenkaan onnistumatta.

Motti kiristyi Porlammen ja Yläsommeen ympärille kartan osoittamalla tavalla niin, että kaikki maantiet olivat suomalaisten hallussa.

Vasta 28.8.41 Neuvostoliiton päämaja (Stavka) antoi venäläisjoukoille luvan vetäytyä Leningradia kohti Mannerheimlinjan tasalle. Tämä oli kuitenkin liian myöhäistä. Voroshilov oli töpännyt perusteellisesti ja sai potkut Leningradin puolustuksesta vastaavan tehtävästä. Tilalle määrättiin sittemmin kuuluisaksi tullut ja marsalkaksi asti edennyt Zhukov.

Neuvostodivisioonan komentaja Popov uskalsi ehdottaa vetäytymistä valtakunnan rajalle. Stavka kummasteli tätä ehdotusta käsittämättömänä. Se oli kuitenkin jo siinä vaiheessa tapahtuneen toteamista.

Mottitaistelut päättyivät lopullisesti aamulla 1.9.41 motittujen antautumiseen ja perääntymiseen Koivistolle metsiä pitkin.

Korpraali Uutun kertomus (klikkaa) Porlammin motin taisteluista.


Sotasaalis ja vihollistappiot


Eri lähteissä ilmoitetut tiedot sotasaalismääristä ja viholliselle aiheutetuista tappioista vaihtelevat selvästi. Mutta olennaista on, että kolmesta venäläisdivisioonasta ainakin kaksi tehtiin taistelukyvyttömiksi ja, että venäläisdivisioona menettivät lähes kaiken raskaan kalustonsa suomalaisille, jopa huomattavassa määrin ehjinä tai korjattavissa olevassa kunnossa.

Porlammen valkovuokot 26.4.08

Kuten otetaan huomioon Säiniölle taistelussa syntynyt pienempi motti, suomalaiset saivat haltuunsa pelkästään 68 panssarivaunua, satoja kuorma-autoja, pst-tykkejä, kranaatinheittimiä, konekivääreitä ja tykkejä ym. kalustoa.

Suomalaisjoukot saivat myös ainoa kenraalitasoisen vankinsa motista eli "kenraalimajuri" Kirpichnikovin. Häntä säilytettiin arvonsa edellyttämällä tavalla Mikkelissä sodan loppuun saakka. Muita vankeja saatiin (6.000-) 9.000 musikkaa ja venakkoa eli lähes divisioonan verran elävää voimaa! Kaatuneiden vihollisten määrä oli samaa luokkaa ellei jopa enemmän.



Viipurin eteläpuolisella (pl. Säiniö lis. vs) alueella suomalaisten haltuun päätyi
noin kahden divisioonan sotavarustus, joka käsitti muiden muassa 360
erilaista tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 55 panssarivaunua, 673
autoa - lähes 300 traktoria - noin 4 500 hevosta. Neuvostojoukkoihin tarttunutta
täyttä paniikkia Porlammin mottialueella osoittaa se, että suurin osa vallatusta
kalustosta saatiin käyttökuntoisena suomalaisten käsiin. Vankien määrä Viipurin
etelänpuoleisissa taisteluissa kohosi 9 000:een, joukossa myös kenraalimajuri
Kirpitsnikov, ja alueelle haudattiin noin 7 000 neuvostosotilasta. IV AK:n
kokonaistappiot samana aikana jäivät alle 3 000 miehen eli noin 7 %:iin
kokonaisvahvuudesta. (©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998)