lauantaina, huhtikuuta 18, 2009

Ruotsin historia 1350-1600

Kuten laaja blogini lukijakunta on huomannut, eipä ole valkosuomalainen viime aikoina karjalankannaksella, inkerinmaalla saati muualla Moskovan pakkorauhan (1940) rajan itäpuolella käynyt. Eikä näillä näkymin muuten käykään paitsi rajojen oikomis- tai siirtelytarkoituksessa tai muusta pakottavasta syystä.

Aika epätodennäköistä vai?

Aikansa kuka mitäkin.


Itä-Juustilassa - Ylivedellä

Viime kerran kävin siellä 19.10.2008. Ihan päiväseltään pikaisesti vaippa-, elintarvike- ja polttoaineostoksilla Viipurissa. Sitten pohjoista kohden, josta Portinhoikan risteyksestä käännyin vasempaan viivasuoraa vanhaa suomalaismaantietä kohti Juustilan sulkua ja Saimaan kanavaa kuin torjutut venäläistankit 25.6.1944 ikään. Parin tunnin aikana hunttasin ympäri taistelumaastoa, johon puna-armeijan hyökkäys pysähtyi kesällä 1944. Oli kiire takaisin ostoksieni kanssa pikkuisen Laura-löpöttäjän luokse.

Kävellessäni metsässä tuli muuten aikaisemmista kerroista poikkeava erikoinen tunne siitä, että en palaa tänne. Olin vielä törmätä metsässä vanjoihin. Mutta heitä oli helppo väistää sen ainaisen kovaäänisen molotuksen ja posmituksen vuoksi. Taisi se mahorkkakin haista kuten Lehväslaihon sotaromaaneissa.


Lehväslaiho muuten osallistui jääkäriprikaatin tekemään Juustilan puomilta alkaneeseen vastahyökkäykseen 25.6.44 suomalaisen T-34 kärkivaunussa kuljettaen sitä kuvassa näkyvää tietä pitkin Portinhoikkaa kohden antaen. Iivanat saivat kyytiä ja muutama venäläistankki, muuten samanlaisia T-34 -panssareita, päätyi romuraudaksi.

Tällä alueella käyskentely vaatisi venäjän raja-fsb:n erikoisluvan. Vaan unohtuipa sellainen hankkia, joka ikinen kerta. Miksi venäläisturisteilla ei ole samanlaisia liikkumis- ja maanhankkimisrajoituksia Suomen puolella, kymmeniä kilometrejä leveitä epämääräisiä rajalupavyöhykkeitä.

Tältä paikalta lähti Suomen rauhanvaltuuskunta (Hackzell, Enckell, Heinrichs, Walden ym) 2.9.1944 hieromaan aselepoa vanhan vainolaisen kanssa.

Aseleposopimuksen mukaan molempien osapuolten olisi pitänyt keskeyttää kaikki taistelutoimet aamulla 4.9.1944. Mutta näin tapahtui vain suomalaisjoukkojen osalta. Vanhan venäläisen tavan mukaan puna-armeijan aseet vaikenivat moni paikoin vasta aamulla 5.9.44. Kaiken lisäksi venäläisten aselepo alkoi vasta tuntia myöhemmin kuin suomalaisten.



Runeberg :"Kaksitoista meidän kello on mutta ryssän kello on
yks"
Reino Arimon mukaan 99 suomalaista sotilasta kaatui vielä aselevon jälkeen, koska puna-armeija jatkoi sotatoimia tulitauosta huolimatta. 


Jälkisyntyinen venäläisten selitys on se, että Suomen hallitus ei kuulema pannut aselevon ehtoja täytäntöön, koska Suomen armeija ei aloittanut välittömästi sotatoimia Suomessa olleita saksalaisjoukkoja vastaan. Kuinka Suomen armeija olisi voinut olla kahdessa paikassa yht´aikaa ja kuinka ihmeessä puna-armeijan joukot tiesivät "rikkomuksesta" reaaliaikaisesti.


Sellainen se on ryssän aika ja totuus.

Saldo - Итого

Mitä matkailustani jäi sitten käteen?

Nyt riittää "karmeita tarinoita repussa mulla", konkreettista tietämystä alueen historiasta ja nykytilasta. Venäjän kieli ja kulttuuri tuli tutuksi. Vahvistui katkeruus ikiaikaisten suomalaisalueiden alakulosta ja hävityksestä. Syntyi vastenmielisyys venäläisissä esiintyvää äärinationalismia, militaristisuutta ja ylipäätään törkeää herrakansa-mentaliteetia ja -käytöstä. Sanalla sanoen moukkamaisuutta kohtaan.

Toisaalta muutaman venäläisen kaverinkin sieltä sai. On siellä sivistyneitä ja kunnon ihmisiäkin. Mutta sellaiset eivät koskaan menesty ja vallitse tuossa valheen, petoksen ja korruption maassa - pahan valtakunnassa kuten Ronald Reagan osuvasti sanoi.

Erään mukaan edellä lausuttu osoittaa kielteistä suhtautumistani venäläisiin. Hän kuten harvat muutkaan suomalaiset eivät tiedä tai halua tietää, mitä ja kuinka venäläiset todella itse ajattelevat ja arvostelevat valtiotaan ja kanssakansalaisiaan. Valistuneet venäläiset allekirjoittavat sanomani. Joskin he myös kummeksuisivat, että mitähän tuo tsuhna siitä itse sellaista kokemattomana oikein tietää.

Mutta minä sain sen 275 jevroa!


Ylipitkitetty juttu kirjan kansikuvasta

Otsikkona blogissa on ruotsalaisen Norstedts kustantamon vuonna 2010 ilmestyvä historian perusteos "Sveriges historia 1350-1600". Tämä teos kuuluu osana Ruotsin historiasta kertovaan kirjasarjaan, jonka aikasemmat osat on kirjoittanut Lundin yliopiston professori Dick Harrison. Hän on Peter Englundin ja Herman Linqvistin ohella yksi Ruotsin tunnetuimpia historioisijoita, popularisoija.

Olen matkoillani ottanut paljon tallenteita, pääasiassa valokuvia. Tästä materiaalista osaa voitte katsella blogini linkistä "kuvia historiallisilta- ja taistelupaikoilta".

Vaan tässä männä kuukautena (30.3.09) herr Carl Åkesson Tukholmasta otti minuun Googlen Panoramion-kuvapalvelun kautta yhteyttä. Hän pyysi saada käyttää valokuvaani Viipurin linnasta mainitun ruotsalaisen historiakirjan kansikuvaksi. Kirjoituksen ensimmäisestä kuvasta näette tuloksen. Jättefint!!

Tietysti suostuin hänen pyyntöönsä. Hyväksyin kakistelematta ruhtinaallisen 275 € palkkion. Verottajaa tämä tuskin kiinnostaa, sillä kaikkiaan tuloslaskelmat ja taseet ovat persneton puolella ja syvällä.


Suomalaisuus velvoittaa tietämään juurensa

Pidän suurena kunniana, joskin sattuman kantamoisena sitä, että kuvani juuri Viipurin linnasta pääsi historian perusteoksen kansikuvaksi seuraavin valkosuomalaisin perustein:

Karjalan palautus Suomelle on minulle periaate ja tavoite. Voi se olla myös toiveuntakin.

Isovanhempani isäni puolelta asuivat Viipurissa 1930-luvulla. Isoisäni toimi Kajaanin seminaarista vastavalmistuneena kansakoulun opettajana Viipurin mlk:n Yliveden kylässä (Portinhoikan länsipuolella Juustilaan päin) ja Viipurin Reaalikoulun opettajana. Hän harrasti ahkerasti suojeluskuntatoimintaa, mihin Viipuri varuskuntakaupunkina antoi oivat puitteet.

Niitä taitoja testattiin käytännössä muutama vuosi myöhemmin. Pauli-ukki haavoittui Talvisodan Väliaseman taisteluissa 19.2.1940 Viipuria ja Suomea puolustaessaan. Hän menetti vasemman silmänsä Honkaniemen pysäkin lähistöllä Näykkijärven rannassa toimiessaan kiväärijoukkueenjohtajana ja nopean "virkakierron" johdosta myös komppanianpäällikkönä.

Kuvassa Muolaan luterilaisen kirkon portaat. Kirkko maineen tuhoutui täydelleen talvisodassa. Se sijaitsi etulinjassa ja paikalla käytiin ankaria taisteluita.

Lisäksi perinteisen sukututkimuksen perusteella on selvinnyt, että sukulaisiani on asunut karjalankannaksella: Muolaassa, Raudussa ja Kivennavalla. Sieltä heistä osa kulkeutui ns. äyrämöisinä Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana 1600-1703 asumaan inkerinmaalle Tuutariin: kylissä Karhila, Nikkarila ja Rötsänsilta.

Tuutari (Duderhof) on pitäjä kauniilla kukkulamannulla keskellä silmänkantamatonta laakiota. Nykyään se tunnetaan mm. kauniista suomalaisesta kansallispuvusta.

Äidilläni on muuten sellainen isoäidin perintönä, koristeluna mm. suomalaismytologinen hakaristikuviointi rintamuksella. Taisi venäläisillä vähän naama venähtää sen nähtyään 1.9.2007.

Dna-sukututkimuksen perusteella on yllättävästi paljastunut, että isänpuolen suvun kantaisä on ennen 900-lukua asunut Suomenlahden pohjukan ja Laatokan eteläpuolisella alueella, siis inkerinmaalla. Kenties vaikka Nevan rantamilla talvipalatsin rannassa.

Tämä tieto kertoo myös olennaisen suomen heimon asutushistoriasta: ryssä on potkinut itämerensuomalaiset kansat "Volgan mutkasta" paremmilta viljavilta mailta kohden koillista kolkkoa korpea. Ja sen takia täällä kärvistellään. Toki viimeisen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovatkin Ukrainasta ja asuttaneet Itämeren ympäristöä. Asia on riitainen, kuten suomalaiset yleensäkin.

Olen reissuillani pääasiassa itsekseni käynyt kaikissa mainitsemissani paikoissa. Olen aina tiennyt, että se on suomalaisperäistä maata ja vieläkin osa meidän historiaa ja kulttuuriamme. Mutta silloin en ollut vielä perillä siitä, että sukuni on asustellut niillä mailla: kannaksella, inkerinmaalla, johon tietysti nykyinen Pietarin kaupungin alue kuuluu.


Inkerinmaalla 10.6.2006

Itse kansikuvaksi päätyneen valokuvan otin 10.6.2006, puna-armeijan suurhyökkäyksen 1944 alkamisen vuosipäivänä. Olin silloin vielä huoleton ja perheetön poikamies. Aikaa riitti resuta ja koluta siellä.

Lähdin reissuun lauantai-aamulla aikaisin. Matkalla ostin Savitaipaleen tienoilta ynseältä myyjältä kahvilan taimien myyntipisteestä kaksi istutettavaa kukkaa, sininen ja valkoinen. Istutin kukkaset jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkille inkerinmaan Valkeasaaressa kuten kuvasta näkyy (klikkaa).

Puna-armeijan suurhyökkäyksen tulimyrsky aiheutti tällä paikalla JR 1:lle noin 800 soturin menetykset kaatuneina ja haavoittuneina. Tämä johtui puolustuksen yleisestä laiminlyönnistä, vaikka tulevan hyökkäyksen valmistelun merkit olivat selvät. Se oli Suomen sotilasjohdon, päämajan ja Laatikaisen armeijakunnan raskain laiminlyönti.

Levassovan autio

Jatkoin siitä vielä Kivitietä - Viipurin maantietä pitkin Pietaria kohden kuitenkin ennen Jukin risteystä kääntyen oikealle Levashovoon. Kävin Levashovon lentokentän vastapäätä sijaitsevalla Pohjolan suurimmalla teloitus-/ teloitettujen hautauspaikalla tuolloin ensimmäisen kerran. Paikalla oli minun lisäkseni vain kaksi mummoa.

Tuli paikasta vaivautunut olo.


Toksovassa

Sen jälkeen suuntasin Toksovan luterilaiselle kirkolle. Kun videokamerani akku temppuili, paikalle ilmestyi inkerinsuomalainen mies Lankinen. Hän tuli entisenä kirkon vartijana tsekkaamaan, kuka kirkolla oikein kuleksii.

Hän kertoili selvällä suomella suksensa menneen jostakin syystä ristiin jonkun kirkkoherran kanssa ja sen vuoksi hän sitten toimi kirkon vastapäätä sijaitsevan Toksovan talviurheilukeskuksen (Ohta-park)vartijana.

Vartija Lankinen esitteli paikkoja ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita. Jopa ei naisten ja lasten kuultavan jutun kirkon siirtymisestä vuonna 1990 paikallisen mafian piip-ravintolaläävästä takaisin Inkerin kirkolle alkuperäiseen käyttöönsä.


Lempaalan kirkonportailla

Turistuamme ainakin kahden tunnin ajan ja kieltäydyttyäni jopa hänen tarjoamastaan majoituksesta kotonaan aloin paluumatkan tarkoituksenani poiketa Lempaalan luterilaisen kirkon rauniolla samannimisen järven rannalla.

Mesta oli helppo löytää. Paikalla oli sattumoisin sotaromunkerääjä-iivana piippaavan metallinetsimen ja lapion kanssa ähräämässä - kirkko- ja hautausmaalla! Älysi sentää hiippailla sivummalle mulkaistuani vähemmän ystävällisesti hautarauhanloukkaajaa.

Ja taas sattumus tapasi. Kirkonraunion perustuskiviin oli JR 1:n perinnekilta kiinnittänyt täsmälleen samanlaisen muistolaatan kuin Valkeasaaressa olevaan kiveen, jossa olin aamupäivällä käynyt. Paikalla oli vieraillut panssarikillan porukkaa kuivuneestä seppeleestä päätellen.


Satunnainen valokuvan näppääminen

Ajoin Audi lievästi savuten Ristikiven ja Siiranmäen taistelumaaston sivuitse. Kivennavan kylään saavuttuani käännyin kylän keskustan tienrististä oikealle kohti Viipuria. Jatkoin Kyyrölän kautta kulkevaa ikivanhaa Viipurin valtamaantietä.

Iltasella olin vähän jo uupunut. Mutta silti poikkesin Viipurissa tarkoituksenani käydä Karusell-gipermarketissa tai Sorvalin valinnassa.

Ilta-aurinko helli Viipurin linnaa siinä määrin kauniisti, että varta vasten pysähdyin linnan viereen ottamaan kuvan. Jouduin tietä ylittäessäni vielä väistelemään päättömästi kaahailevia iivanoita. Sitten otin kirjaimellisesti vain yhden valokuvan kohteesta.

Ja loppu onkin sitten sveriges histuuriaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On ikävää jos lopetat, olen todella viihtynyt seurassasi. Kiitokset siitä.

terveisin!

Torkkeli Knuutinpoika

Antifilatelisti kirjoitti...

Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta, Tyrgils Knudson!

Tarkennan sen verran, että lopetin itämatkailun, en bloggaamista. Toisaalta ne jutuista päätellen ovat olleet sidoksissa toisiinsa.

Ehkä innostun taas kirjoittamaan, kun saan "takautumia" ja alan maanisesti naputtamaan läppäriä. Kuten kävi uusimman valokuvajutun kanssa.

Joskin sellaisella metodilla kirjoitusten luotettavuus laskee. Ja teki tässäkin tepposet.

Muistelin ja olisin voinut vaikka vannoa 10.6.06 olleeni Talissa. Mutta kuva-albumini todisti minun olleen kerrotulla Pohjois-Inkerin pikataipaleella.