perjantaina, syyskuuta 19, 2008

Rajankäynti 2008

Kohteena karjalankannaksen rajaseutu

(klikkaa hiirellä kuvia ja näet ne suurempina, klikkaa linkkejä niin saat lisätietoa)
Lähes joka vuosi vuodesta 1996 alkaen olemme työssätutuiksi tulleiden ja vaihtelevalla kokoonpanolla tehneet matkoja lähialueille. Baltian maissa on käyty, karjalankannaksella kahdesti, Pietarissa ainakin kerran, Itä-Karjalassa kerran, jopa Novgorodissa ja Murmanskissakin asti.

Itse olen ottanut osaa matkoille vasta vuodesta 2002 alkaen mutta sitäkin innokkaammin. Ja nyt viime aikoina olen toiminut järjestelytehtävissä so. koordinaattorina, navigaattorina, tulkkina, historian kertojana jne yhdessä matkakonkari Leon kanssa.

Viimeisten matkojen pääteemana on poikkeuksetta ollut sotahistoria. Viralliset tapaamiset tai juhlavammat miitingit ovat jääneet ohjelmistosta pois. Ehkä enää ei ole ollut tarvetta tahi mahdollisuutta saada työnantajilta rahoitusta tai vapaita lomapäiviä matkaa varten.

Raskasta ja synkkää aihepiiriä on kuitenkin yritetty keventää ihan tavallisella turismilla ja historialla tutustumalla laajemminkin kannaksen ja inkerinmaan suomalaiselämään. Vaikka sodat siirtävät rajoja, aiheuttavat kärsimyksiä ja menetyksiä, ne sinänsä ovat lyhytaikaisia poikkeuskausia. Todellinen ihmisten elämä ja kulttuuri on rauhanajan historiaa.

Suuntana kannas - välitavoitteena Pyhäjärvi

Erinomainen hovimatkatoimistomme Te-Matkat järjesti meille tutun ja turvallisen Veli- kuljettajan, sopivan kokoisen bussin ja varasi majoituksen Musakalta ja Terijoelta sekä hankki tarvitseville vielä ryhmäviisumit.

Bussi lähti elokuisen harmaana aamuna kello kuusi reikäreikä Kuopion torilta. Kulkuneuvo pysähteli matkalla etelää kohti ottaen kaikille entuudestaan tutut matkamiehet kyytiin.

ABC-Viipurinportin lounaan jälkeen saavuimme Nuijamaalle rajanylitykseen. Sikäli oli huonoa tuuria, että edellämme oli yksi iso turistibussi, joka viivytti venäjän tullissa arviolta tunnin verran. Siinä rupesi jo suu napsamaan, kun puhe vääjäämättä siirtyi Rättijärven magaziinin ja Juustilan Valinnan tarjontaan.

Ensimmäisenä varsinaisena kohteena oli Äyräpään (kuva kirkkomaalta marraskuulta -05) sillanpääasema Vuosalmella. Vaikka sataa tihuutti, ihailimme Vuoksen kauneutta ja tutkimme Äyräpään kirkon raunioita. Kerroin paikalla talvi- ja jatkosodassa käydyistä taisteluista kosteista olosuhteista johtuen tiivistetysti. Suomalaisen sotilashautausmaan muistomerkin luona muistimme suomalaisia sankarivainajia. Siitä jäi meidän jälkeemme muistuttamaan hautakynttilä.

"Siin´oli kehtonsa heillä, siinäpä viljansa heilimöi, siinäpä on
hautansa heillä, koska jo viikate laihoon löi. Siitä he myös ylösnousevat kerran, aamuna Herran. (Y. Jylhä "Mullan marttyyrit")
Seuraavaksi ohjelmassa oli virallinen tankkaustauko Kiviniemessä (Losevo), terassilla Vuoksen rannalla. Selostin lyhyesti paikalla molemmissa sodissa käydyistä taisteluista. Lisäksi puhetta oli paikalla 1800-luvulla tapahtuneesta kanavankaivuusta ja Vuoksen virran suunnan muutoksista.

Hyvävointisina saavuimme ensimmäiseen yöpymispaikkaan Musakan Lomarantaan kauniin Pyhäjärven (Plovodoje) rannalle. Heti me nälkäiset pääsimme päivälliselle ja erinomaiseen saunaan. Uida pulahtelimme ja tarinoimme pitkälle yöhön saakka.


Elokuussa 2007 muuten yövyimme ensimmäistä kertaa Musakalla. Silloin kävimme
Musakan järjestämällä merimatkalla Laatokalla Konevitsan luostarissa ja sen
jälkeen suuntasimme Käk´salmeen. Konevitsassa kannattaa ehdottomasti
käydä. Käkisalmeen älkää menkö.


II matkapäivä - Raasulin ja Lempaalan kautta Terijoelle
Aamusella heräsimme kukonlaulun aikaan klo 6.00 silmät kirkkaina. Jälkeen muutaman syvällisen ajatuksen ja piristävänkin, sekä videokameran ja sen kuvaajan laadun arvioinnin, seurueemme kylmänsodan veteraanijäsen ja reservin kapteeni intoutui jo ennen aamiaista lausumaan päivää varten isänmaallisen ja hengenvoimaa antavan runon:
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.
Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas
puolustaamaani, aarteista ylin.
Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta.
Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä. Kätes peltoja
siunatkoon! Täällä suojelen niitä.
 
Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä. 
Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman ja *Putinin haamut. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu.
Mut isät harmaat haudoissaan aaveratsulla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa. 
Henget taattojen, autuaat, kuulkaat poikanne sana - jos sen
pettäisin, saapukaat koston armeijana.
 
Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, suojelen maani rajaa! 
Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne. 
Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten. 
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. 
(Uuno Kailas "Rajalla", 1932, *modernisoinut valkosuomalainen 2008)
Syötyämme tukevan aamupalan ja kiitettyämme isäntäämme Antti Musakkaa oivallisesta majoituksesta, syöksyimme kohti Rautua (Sosnovo) ja rajaa. Pysähdyimme taas Kiviniemessä, sitten pikaisesti orjanristillä Raudun kohdalla. Mutta ryssimme vapaussodan taistelupaikan Kuolemanlaakson (5.4.1918, Kylmäoja), minun erehdyttyä risteyksestä. Se oli muuten ainoa navigatsioonivirhe koko reissulla. Pelattiin ihan omilla kartoilla ja nokkasuunnalla, ei GPS:llä.

Raudun pitäjä Raasulin rajakylän (Orehovo) kohdalla hiljensimme vanhan valtakunnanrajan kohdalla, joka sijaitsee peltoaukean muuttuessa metsäksi alaspäin viettävässä rinteessä.


Pysähdyimme noin parin kilometrin päässä inkerinmaan puolella risteyksen kohdalla. Siinä vasemmalla puolen korkean mäenpäällä käväisimme suomalaisten joukkojen jatkosodan aikana rakentamalla kookkaalla bunkkerilla. Toisella puolen tietä olisi johtanut polku vanhalle rajalle, mutta sinne emme lähteneet.
Seuraavaksi toppasimme Lempaalanjärven rannalle, sen puolivälissä länsirannalta pistävään Pappilanniemeen. Paikalla sijaitsi luterilainen kirkko aikaisintaan vuodesta 1611 alkaen vuoteen 1937 saakka.


Stalin likvidoi Kirovin jutun ym. mielipuolisten murhakampanjoidensa nimissä muiden piruparkojen lisäksi paitsi suomalaisia myös suomalaista kulttuuria. Vain kirkon kivijalka ja portaat, haudat ja muistomerkiksi pystytetty luodinreikien rei´ittämä ja sirpaleiden silpoma kirkonristi muistuttivat Lempaalan edesmenneestä suomalaiskirkosta.


Inkerinsuomalaista rajaseutua puhdistettiin 30-luvulla "turvallisuussyistä" ikiaikaisesta suomalaisasutuksesta ja harattiin heistä kulakkeja ym. kansanvihollisia. Kaikiaan Suuren vainon 1937-38 aikaan likvidoitiin noin 15.000 suomalaista mm. inkeriläisiä talonpoikia, Pietarin suomalaisia, punikkeja, loikkareita, itä-karjalaisia jne.


Pappilanniemessä sijaitsi myös suomalaisjoukkojen etulinja syyskuusta 1941 kesäkuun alkuun 1944 saakka. Monta joukko-osastoa vartioi isänmaan koskemattomuutta näissä kuopissa. Muun muassa JR 1:n perinnekilta oli kiinnittänyt muistolaattansa kirkon kivijalkaan lakonisesti "sodan tapahtumien muistoksi".


Seuraavaksi pakitimme hieman takaisin pohjoiseen päin. Piipahdimme LukOilin huoltamolla kahvilla ja piirakalla, ostimme elintarvikkeita sekä sorkkasimme polttopuita ja tenttua (nuotioon). Ja tietysti pesasimme kädet vessassa.


Pähkinäsaaren rauhan rajapyykillä Ristikivellä

Matka jatkui inkerinmaan puolella länttä ja vanhaa rajaa kohden. Vaivatta tapasimme vaatimattoman opasteen Ristikivelle, joka sijaitsee korpitaipaleen suoran vasemmalla eli eteläpuolella. Oli sitten saavuttu Pähkinäsaaren 12.8.1323 rajalle, sekä samalla taasen myös Tarton rauhan rajalle, voimassa 19.9.1944 saakka.


Rajakiven, jossa oli risti, viereen oli venäläinen Karelija -karjalankannaksen historiallinen seura (Balasov, Zhitov, Stepanov, Kizhkurno ym.) tehneet muistomerkin tästä "suoalueella" Rajajoen ja Saijanjoen ylälatvojen välisestä rajapyykistä/ kiintopisteestä.


Tämä nostatti iskuryhmämme isänmaallisiin aatoksiin. Päätimme yksimielisesti ilman äänestystä saati soraääniä lähettää ensitilassa Taljalle faxin siitä, että olemme ottaneet haltuumme vanhan rajan ja pyydämme toimintaohjeita. Paikalla ei kuitenkaan ollut faxia ja kukaan ei älynnyt tekstariakaan lähettää. Tiedoksianto jäi valloitushurmiossa tällä erää tuonnemaksi.

VT-linjalle Siiranmäkeen ja Kivennavalle

Davai paitjom, ja kiväärinpiipulla selkään!
Siiranmäkeä kohti kolistelimme erikoista betonilaatoista tehtyä tietä pitkin. Tämä tie johtaa Pihlaisilla sijaitsevaan entiseen neuvostotukikohtaan. Siellä väitetään olleen jos ei nyt ihan mannerten välinen niin ainakin pitkän kantomatkan ohjusten tukikohta.

Suurselän aukean kohdalla me tsuhna-durakit erkanimme betonibaanalta Siiranmäkeen johtavalle dorogalle eli "tienkuvatukselle". Tauon pidimme taistelun muistomerkillä. Siinä pyörittyämme ja historioituamme hetken käristelimme kotimaisia grillimakkaroita.

Mahat kotimaisesta kasvisateriasta tyydytettyinä lähdimme samaa betoniväylää pitkin Kivennapaa (Pervomaiskoje) kohden. Matkalla ohitimme VT-linjan Palomäen taistelupaikan. Se näkyi hyvin iivanoiden pystytettyä kesällä puisen ristin hakkuuaukealle mäen päälle.


Vuosi takaperin kävin tällä taistelupaikalla itsekseni. Samaan aikaan siellä oli venäläisiä nuorukaisia pusikossa etsimässä metallinilmaisimilla sotaromua. Minäkin tapasin muutaman panssarintorjuntakanuunan (75 mm PAKK) kranaattien metallisia koteloita. Joka tapauksessa sotaakaipaavaiset pikku-iipot säikähtivät kuullessaan minun liikkuvan pusikossa. Kontioksi kai luulivat.


Noin 1 km ennen Kivennavan kirkonkylää jalkauduimme tarkastelemaan taas VT-linjan bunkkereita, joissa JR 11 taisteli kesällä 1944 siihen saakka. kun toisaalla Kuuterselän läpimurto uhkasi selustayhteyksiä . Tien molemmin puolin linnakkeet olivat täysin räjäytettyjä, kauempana jopa pääsi lukemaan bunkkerin sisäänkäynnistä sen olevan "sirpaleen kestävä". 


Tästä luokittelusta puheen ollen, en ole tavannut kertaakaan "osuman kestävää" bunkkeria. Sen tyyppiset venäläiset lienevät räjäyttäneet kaikki perusteellisesti sodan jälkeen. Eihän venäläisen kulttuurikansan käsittelyä kestä mikään kansa tai rakennelma.


Kivennavan läpi ajoimme Jalkalan kylään Lenin-museolle. Siellä pietarinsuomalainen tehtailija Parviainen piilotteli ennen vuoden 1917 vallankumoustapahtumia kerrottua suurterroristia tiluksillaan. Rakennuksen päälle oli rakennettu neuvostoaikaan jyhkeä katos, jotta tälläinen reliikki säilyisi meidän päiville ihmeteltäväksemme.

Mielenkiintoisempi kuin itse Parviaisen kortteeri oli sen vieressä sijaitseva erinomainen museo. Siellä oli todenmukaisesti esitetty karjalankannaksen historiaa ja sotatapahtumia. Lisäksi tarjolla oli laajasti suhteellisen luotettavien venäläishistorioitsijoiden Balasovin (Stepanov, Kizhkurno, Zhitov) kirjallisuutta.


Ostin venäjänkielisen "Neizvestnaja voina 1941" -teoksen. Se kertoo, kuinka suomalaiset joukot valtasivat takaisin karjalankannaksen, oman alueensa. Ja myös kuinka neuvostoliitto ja venäläiset laittomasti valloittivat alueen talvisodassa. Mitenhän tämän sanoisi poliittisesti korrektisti, että voi kai niitä rehellisiäkin vanjoja kourallinen olla. Mutta huomautan, että venäjän nykyinen virallinen totuus, koulukirjat ym. eivät ole mainittujen teosten mukaisia.


Tänään hän on ylin ystäväsi, huomenna hän tappaa sinut,
mutta ylihuomenna hän jo itkee hautajaisissasi. (Taiteilijaprofessori Kari
Suomalainen
venäläisistä)
Siinä olikin sitten pitkän elokuisen syyspäivän virallinen repertuaari. Majoittauduimme Terijoella (Zelenogorsk) Hotelli Heliokseen. Saimme hyvät huoneet loistavalla näköalalla Suomenlahdelle ja heti pääsimme keskinkertaiselle illalliselle. Valitettavasti saunaa emme saaneet käyttöön kuin vasta seuraavalle illalle. Kuva helteiseltä heinäkuulta -05. I


Iltasella osa seurueesta piipahti hotellin baarissa. Se oli varsin tyyris ja tylsä mesta. Varsinkin verrattuna rantatien toisella eli merenpuolella sijaitsevan vaatimattomamman Hotelli Rivieran tanssiravintolaan. Tässä menomestassa innokkaimmat humppasivat seuraavana iltana itärenkutuksien tahdissa ja globaalien 70-luvun retroiskelmien jytkeessä. Eräskin Suomen urho tanssitti jopa naistarjoilijaa niin innokkaasti, että poislähteminen oli haikean vaikeeta.


III matkapäivä - Kronstadtin ja Levashovon kautta Valkeasaareen


Seuraavana aamuna lähdimme aikataulun mukaan klo 9.00 aikaan kohti Kronstadtia (Retusaari, Kotlin).
Ensimmäinen pysähdys oli entisellä valtakunnanrajalla Rajajoen Ruostekanavalla kuuluisan Sormenkärki-tukikohdan läheisyydessä. Siitä jatkoimme Siestarjoen kautta massiiviselle Pietarin kierto- eli kehätielle (KAD, "koltchevaja avtomobilnaja doroga). Patotietä pitkin posotimme 12 km:n merimatkan Kronstadtin linnoitussaarelle.


Kronstadt
Paitsi että siellä on 30.000-45.000 asukasta, siellä myös sijaitsee venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Suurin satamassa näkemämme sota-alus oli iso hävittäjä, sukellusvenekin nähtiin.
Sotasataman viereisessä puistossa mulkaisimme Pietari I:n patsasta. 


Lisäksi ostimme tuiki tarpeellisia matkamuistoja. Teräaseet näyttivät kiinnostavan. Itse ostin kuten aina jääkaappimagneetin, jossa Kronstadtin Suuri Merikirkko oli palapelin tapaan jäljennetty. Lisäksi partio kävi postikonttuurissa postittamassa synttärikortin Suomeen.

Suuri Merikirkko on todella niin suuri, että se näkyy meren ulapan yli entiseen Suomeen, Terijoelle saakka. Sisällä menimme laivastomuseoon. Neuvostoliiton puolustusministeriön painamat biletit maksoivat 300 rupiaa per tsuhna. Kannattaa käydä vilkaisemassa tätä museota, jos botskit, historia, tykit ym rekvisiitta kiinnostavat.


Kronstadtissa emme malttaneet käydä vielä lounaalla. Sen sijasta paikallisesta Siwasta täydensimme ruoka- ja juomavarastoamme. Bussin keulan suuntasimme takaisin samalle patotielle Parkalaa ja Levashovoa kohden. Mantereelle saavuttuamme kehätie parani erinomaiseksi. Rannikolla Koronnenän (Gorskaja) kohdalla kerroin kehätien oikealla eli eteläpuolella sijainneesta venäläisten sotilaslentokentästä (nykyään siviilikenttä). Kenttä ei aivan näkynyt kehätielle saakka.

Joka tapauksessa tämä oli eräs lentokenttä, johon suomalaiset pommikoneet tekivät kostoiskuja venäläisten keväällä 1944 tekemien Helsingin pommitusten jälkeen. Kun venäläiset pommikoneet olivat palaamassa Tallinnaa pommittamasta, suomalaispommarit ujuttautuivat yöllä Suomenlahden yllä jononjatkoksi venäläiskoneiden perään. Kun venäläiset laskeutuivat lentokentilleen (Koronnenä-Gorskaja, Kasinhäntä-Kasimovo, Levashovo, Komendantskoje) he saivat suomalaisten pommilastit niskaansa. Tämä tarina on tosi.
Parkalan (Pargalovo) risteyksestä noin 10 km rannikkolta, erkanimme kehätieltä pohjoiseen Viipurin maantielle. Heti läheisen Jukin liikennevaloristeyksen jälkeen käännyimme vasemmalle Levashovoon eli itseasiassa takaisinpäin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Levashovon lentokentän portin kohdalle. Toisella puolen sijaitsi surullinen mutta ei kuuluisa teloituspaikka, Levassovan autio (Levashovskoje pustoi).

Levashovo - Levassovan aution teloituspaikka

Heti teloituspaikan portista sisään mentyämme oli oikealla puolen GPU:n ja NKVD:n murhamiesten entinen kortteeri ja nykyinen pieni museo. Museosta muutamat ostivat paikasta kertovan kirjasen muistoksi ja muistutukseksi Pohjolan suurimmasta teloituspaikasta. Paikkaa ylläpitää tätä nykyä Pietarin kaupunki.

Jatkoimme uhrilehdon läpi kävellen suomalaisten teloitettujen muistomerkille. Vieressä olivat myös inkeriläisten, virolaisten, saksalaisten, puolalaisten ym. pääasiassa valtioiden pystyttämiä muistomerkkejä. Lisäksi nähtävissä oli paljon yksittäisiä hautaristejä ja emaloituja valokuvia teloitetuista Neuvostovallan uhreista. Ilmeisesti omaiset olivat tuoneet niitä paikalle ja kiinnittäneet puihin.

Tällä karmaisevalla neuvostouhrien kaatopaikalla ja joka sijaitsi vain alle 20 kilometrin päässä Suomen vanhalta rajalta, teloitettiin tai sinne tuotiin teloitettuja ja kuolleita Leningradin vankiloista haudattavaksi joukkohautoihin nykyisen tiedon mukaan hieman alle 47.000 ihmistä.

Suomalaisia paikalle arvioidaan tuodun noin 3.000. He olivat pietarin ja amerikansuomalaisia, inkeriläisiä, loikkareita, vapaussodan aikana paenneita punaisia, itä-karjalaisia, muurmannin ja siperian suomalaisia jne. Ja varsin todennäköisesti myös niitä suomalaisia sotavankeja, jotka jatkosodan aikana päätyivät NKVD:n käsiin eivätkä päässeet tavallisille sotavankileireille.

Yksi traaginen kohtalo. Muurmannin rannikon suomalaisen kirjailija Sven Lokan isä päätyi tänne vain noin kolme viikkoa Muurmanskin alueella tapahtuneen pidätyksensä jälkeen suurien neuvostovainojen vuosina 1937-38. Poika päätyi "vain"vankileirille. Tälläista tapahtui, vaikka Itä-Karjalassa Karhumäen lähellä oli erikseen Sandormohin teloituspaikka (ainakin 9.500 uhria) ja Petroskoista etelään Punakangas (Krasnyi Bor noin 1.200 uhria) Derevvannojen kylän lähistöllä lähellä Äänisjärveä.
Oli huojentavaa jättää taakseen teloituspaikan portti. Aikaisemmin kaikilla ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Alla linkki Levassovan autiosta ja ohjeet, kuinka sinne pääsee perille.

http://visz.nlr.ru/eng/pm/levashovo/

Tärkeintä meidän suomalaisten kannalta on se, että Suomeen ei koskaan tullut samanlaisia teloituspaikkoja saati pronssisotilaita. Siitä saamme kiittää itsenäisyyden ajan sotien aikaisia valtiojohtoja ja uhrautuvia sotilaitamme.


Mikä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine; ja
rinnalla tuntomme tuomion muu kunnia on meille arvoton, katinkultaa kiitos ja
maine. (Y. Jylhä "Hyvästi, Kirvesmäki")



Valkeasaari - suurhyökkäyksen läpimurtokohta

Sivuteitä pitkin köröttelimme Uuteen Valkeasaaren (Novyj Beloostrov), josta välittömästi ennen Rajajokea käännyimme Pietarin-Viipurin radan yli kohti pohjoista ja Myllykylää (Aleksandrovka). Tämä kylä sijaitsi jatkosodan aikaan rintamalinjalla. Kävimme paikallisessa kyläkaupassa. Tein pienen kävelyretken entiselle Aleksandrovkan kirkolle, jota osoittaa puinen ortodoksiristi pellon keskellä.

Suurhyökkäyksen alettua 9.-10.6.1944 joukkue suomalaissotilaita piiloutui vankkarakenteisen kirkon suojiin massiiviselta tykistötulitukselta. Kirkko kuitenkin tuhoutui venäläisten lentopommituksessa ja ainakin osa suomalaissotilaista jäi romahtaneen kirkon raunioiden alle. Lisäksi puna-armeijan tykistö käytti tätä kirkkoa kiintopisteenä tykistönsä kohdistamiseen suurhyökkäyksen edellä.


Kuoleman kirkko: - - Komppaniamme 4. joukkue oli Mottorin ja Aleksandrovkan kirkon välisessä suomaastossa. Joukkue oli hakeutunut suojaan kirkon seinien sisäpuolelle.
Näimme, kun kirkon holvit ja seinät menivät sisään lentopommituksessa. Sinne jäi
suurin osa joukkueesta murtuvien seinien ja holvien alle.
Jatkoimme edelleen kohti Vanhaa Valkeasaarta Pietarista Parkalan kautta kulkevalle vilkkaalle Viipurin maantielle. Tällä ns. kivitiellä käväisimme venäläisellä suurhyökkäyksen/ Leningradin piirityksen murtumisen muistomerkillä, joka sijaitsi venäläisten etulinjan kohdalla.

Kerrotulta päätieltä käännyimme pohjoiseen. Vanhan Valkeasaaren (Starii Beloostrov) kylän läpi ajoimme pohjoiseen Pastorinjärvelle.

Täällä oli käsikirjoituksen mukaan tarkoitus nauttia loput grillimakkarat. Matkalla sinne sivuutimme voimalinjat, jotka CCCP heti talvisodan jälkeen veti Rouhialan voimalaitokselta Vuoksen rannalta Jääskestä Pietariin sotatarviketehtailleen.

Pastorinjärvellä oli kohtuullisesti suur-suomalaisia eli venäläisiä viettämässä lauantai-iltapäivää. Kävin kysymässä eräältä seurueelta, voisimmeko käyttää heidän nuotiotaan makkaranpaistoon. Tulkitsin vaikenemisen myöntymisen merkiksi ja huikkasin pienen seurueemme paikalle. Herrakansa paisteli saslikkeja grillillään ja me taas makkaroita heidän roskanuotiollaan.

Yksi seurueemme herrasmiehistä ymmärsi sentään kiitokseksi tarjota törräystä venäläisperheiden miehille. Mutta tyrmistykseksemme nämä kieltäytyivät kohteliaisuudesta. Kansainvälisen selkkauksen ainekset olivat jo käsin koskelteltavissa. Mutta onneksi perheenäiti-venakko osoitti luottamusta (itä)savolaismurre-alueelta tulleita, luonnon poikapuolipoloja tsuhnaheimon edustajia kohtaan ja näytti mallia ottamalla pienet suuntäyteiset. Tai sitten perheenäiti oli suomensukuinen tai ainakin geeniperimässä tira tsuhnaa.

Rajajoella Mainilassa ja Joutselässä Jäppilässä

Palasimme samoja bussinrenkaan jälkiä takaisin Viipurin maantielle. Käänsimme keulan kohti länttä, Mainilaa, Rajajokea ja Joutselkää kohden. Heti Valkeasaaren aukeiden jälkeen teimme ensimmäisen suomalaishavainnon sitten Terijoen. Iso suomalaisbussi lasteineen oli pysähtynyt JR 1:n muistomerkin läheisyyteen tienlaitaan.
Ohi vain. Jatkoimme suoraan Alakylän kautta Rajajoelle (kuva 5/06), joka erotti Mainilan/Alakylän entiset inkeriläiskylät ja Suomen Kivennavan pitäjän Jäppilän rajakylän. Ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939 ammuttiin CCCP:n alueella Mainilan pelloille venäläisten itsensä toimesta, sen tsekistien NKVD:n järjestämänä provokaationa. Tämä tapahtuma oli muodollinen casus belli Neuvostoliiton aloittamalle laittomalle hyökkäyssodalle, jonka me suomalaiset tunnemme talvisotana.
Juuri seisahduttuamme Rajajoen sillalle, saimme varsinaisen rajakasteen: alkoi sataa kuin sieltä sutkauksesta tutusta Esterin hameenalusesta. Siitä huolimatta uskaliaammat laskettelivat liukasta ja jyrkkää suomenpuoleista rantatörmää sillan alle kuvaamaan itse Rajajokea (reka Sestra) ja sen suomalaista graniittiperustusta.

Suurhyökkäyksen alettua tämä silta jäi räjäyttämättä 10.6.1944. Ja osaksi sen vuoksi puna-armeijan joukot etenivät ensimmäisenä läpimurtopäivänä Suomen puolelle Joutselän kylään saakka.
Jatkoimme Rajajoen törmiltä mäkeä ylös Joutselän kylään. Toppasimme risteyksessä, jossa paljastuspäivästä 5.7.1931 alkaen 1970-luvulle saakka sijaitsi Joutselän taistelun 11.3.1555 muistomerkki. Tässä taistelussa suomalaiset talonpoikaisjoukot löivät Kivennavan kruununvoudin johdolla löivät monta kertaa suuremmat venäläisruhtinas Bibikovin moskoviittilaumat.


Sikäläisiltä historianharrastajilta saamani tiedon mukaan muistomerkki tuhottiin neuvostoaikana vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tällöin tietä ja risteystä ilman järkevää syytä levennettiin siinä määrin, että muistomerkki jäi sen alle. Paikanpäällä käyneet ymmärtänevät, että tälle toimelle ei ollut ainakaan tierakennuksellista perustetta. Replika tästä pyramidin muotoisesta muistomerkistä sijaitsee nykyään Santahaminassa.

Ja muuten toinen pyramidi-muistomerkki Mainilan laukausten muistoksi sijaitsee Balasovin puulaakin pystyttämänä Mainilassa Rajajoen lähistöllä ns. valtatien varrella jo vuodesta 1989! alkaen entisen CCCP:n rajavartiostorakennusten luona.

Joutselän sankaritarina ei kuitenkaan toistunut. Terijoen paikallisyksikkö jääkäripataljoona 1 (ja virolaisen vapaaehtoisjoukon JR 200:n pataljoonan) tekivät vastahyökkäyksen 10.6.1944. Suomalaissoturien oli väistyttävä viimeistään Mainilan pelloilla venäläistankkien tieltä, ja kun se siltakin oli jäänyt räjäyttämättä ja panssarintorjunta-aseistusta ei ollut käsillä.

Palasimme Terijoelle hotelliin suoraan päivälliselle. Kävimme hotellin banjassa eli saunassa iltasella. Kuten aikaisemmin kerroin, osa seurueesta kävi naapurihotellissa paikallista tanssikulttuuria seuraamassa. Osa taas jäi lätkimään korttia läpi yön.

IV matka- eli paluupäivä

Aamulla oli vuoro pakata, vetää ventterit niskaan ja lähteä rakasta Tynkä-Suomea kohden.
Terijoella kävimme ensin luterilaisella kirkolla ja sen pihalla suomalaisen sankarihaudan muistomerkillä. Inkerin kirkon käytössä oleva luterilainen kirkko täyttää tänä armon vuonna pyöreät 100 vuotta. Sen vuoksi paikalla oli suomalaisia remonttimiehiä korjaamassa kirkon sisätiloja kirkon uudelleen käyttöön vihkimisen ja juhlavuoden edellyttämään kuntoon.

Tämän jälkeen piipahdimme ns. Kuusisen palatsilla, entisellä polkupyöräpataljoona 1/ JP 1:n upseeriklubilla. Kuulu suomalainen maanpetturi Otto-Wille Kuusisen perusti joulukuun alussa 1939 täällä ns. Terijoen nukkehallituksen. Sen oli Stalinin suunnitelmien mukaan tarkoitus edustaa Suomen kansaa rauhanteossa ja siihen saakka kun, Suomi olisi saanut uuden "demokraattisemman" eli neuvostomielisen hallituksen talvisodan jälkeen. Mutta jo sodan kuluessa tammikuussa 1940 tämä nukkehallitus katosi historian koipussiin. Summan ja muiden talvisodan taisteluiden suomalaiset sotamiehet tekivät tämän ihmeen.

Sotakenttä vain koti suomalaisen, suruvaippa vain puku Suomen
naisen - niin ollut on ennen ja niin on taas, niin, poikani, säilyi
sun synnyinmaas - - (Y. Jylhä "Äiti ja poika")
Kotimatkalla tarkoitus oli ensin tutustua VT-linjan Kuuterselän taistelupaikkaan, jota yritimme lähestyä Raivolan suunnasta. Tämä ei onnistunut, sillä tie Raivolasta Kuuterselkään oli kaputt.


Jatkoimme matkaa Raivolasta Pietarista Viipuriin kulkevalle Skandinavian päätielle, jolta erkanimme Perkjärvelle. Hieman ennen Kaukjärven (Kamenka) venäläistä varuskuntaa (moottorisoitu jalkaväkiprikaati 138?) käännyimme tankkien ja tykistön ampuma-alueen läpi johtavalle tielle. Tämä johti suoraan Summan Lähteen lohkolle, jossa pysähdyimme Poppiuksen bunkkerille (SJ4).


Tämä paikka oli talvisodassa Suomen Thermopylai. Suomalaiset joukot pitivät pintansa itsenäisyyspäivästä 1939 helmikuun alkuun saakka, jolloin puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä ja vasta 11.-14.2.1940 sai syvän sisäänmurron tällä historiallisella paikalla.
Myös jatkosodassa 19.6.1944 paikalla taisteltiin talvisodassa rikkiräjäytettyjen bunkkereiden seassa ja etulinjan kohdalla.
Piikkirykmentti JR 25 joutui vetäytymään venäläistankkien läpimurron jälkeen. Seureemme jäsenen isä jäi näiden taistelujen aikaan vangiksi Leipäsuolla, mutta palasi onneksi elävänä takaisin sotavankeudesta.


Tutkimme lisäksi välittömästi etulinjan takana sijainnutta suomalaista koelinnaketta. Tämä ei ollut mikään taistelubunkkeri tai miehistönsuoja. Siinä testattiin ennen talvisotaa betonilaatujen ja -rakenteiden kestävyyttä mm. ampumalla tykillä ja muilla aseilla. Saatua tietotaitoa käytettiin sitten linnakkeiden rakentamisessa.

Matka jatkui sitten Kämärän (Gavrilovo) rautatieaseman kautta takaisin Skandinavian päätielle ja Viipuriin. Viipurissa sivuutimme talvi- jatkosodan aikaisen etulinjan Ristimäen tärvellyn hautuumaan kohdalla. Viipurissa ostimme tuliaiset Sorvalin valinnasta. Rajanylitys tapahtui mallikkaasti molemmilla raja-asemilla. Viipurin Portin ABC:llä pidimme ruokatauon ja sitten alkoi unelias loppumatka kotihellojen äärelle.

Summa summarum summummum

Se oli pitkä mutta antoisa ja haavereitta sujunut reissu.

Ystävyyttä ja yhteisymmärrystä harjoitimme pidättyvästi, lähes ruohonjuuritasolla ruohokentällä seisten. Kohokohtana se kerrottu kansojenvälinen kohtaaminen nuotiolla Valkeasaaren Pastorinjärvellä. Ei siinä slaavilaiseen tyyliin halailtu ja pussailtu poskille. Mutta törräykset kuitenkin otettiin savo-karjalaisen tapakulttuurin mukaisesti. "Näin kohtasivat toisensa länsi ja itä", kuten Y. Jylhä sanoisi.


Matkan aikana puhuttivat tuoreet Georgian tapahtumat, venäjän huolestuttava kehitys ylipäätään ja uhka Suomelle. Mutta niinhän ne asiat ovat vuosisadat olleet ja menneet - tuskin tulevaisuus siitä poikkeaa.


Ryssänpelko on meille ja muille naapurikansoille viisaudenalku. Mutta siihen pitää varustautua omalla uskottavalla puolustuksella ja sitä tukevalla liittoutumisella NATO:on. Vaihtoehtona on antautua ja alistua idän paineen alle.

Yksi asia muuten unehtu tai lykkääntyi: faksin lähettäminen Taljalle tiedoksiantona karjalankannaksen haltuunotosta ja sen palauttamisesta Suomen valtion yhteyteen.


Toisaalta venäjän arvelluttavan suunnan lisäksi vatuloimme myös sitä, mitä me teemme Ristikivellä mottiin selkämme taaksemme jääneelle noin 350.000 isovenäläiselle (asukasluku koko Suomelta pakko-otetulla alueella). Tuskin heille Suomen Tasavallan passeja tai oleskelulupia alamme kirjoittamaan. Asia jäi hautumaan.


Kiitoksia matkatovereille seurasta ja leukusta! Toivottavasti teemme yhdessä taas mieliinpainuvia seuramatkoja, jotka muistoina ja kokemuksina antavat perspektiiviä menneeseen ja tulevaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

Pähkinäsaari ja Ristikivi



Klikkaa linkkejä tiedät enemmän, klikkaa kuvia ja näet ne suurempina!





Suomen historian perusknoppina moni tietää, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin 1323. Se missä Pähkinäsaari sijaitsee, ketkä olivat sopijaosapuolia tai mistä sovittiin voi sitten jo olla vähemmän tunnettua.

Ristikivi on Pähkinäsaaren rauhan rajapyykki, joka sijaitsee karjalankannaksella.


Pähkinäsaari - Pähkinälinna - Schlüsselburg - Oreshek

Pähkinäsaari sijaitsee Nevajoen niskalla, jossa Laatokan vedet alkavat virrata noin 75 km:ä pitkää Nevajokea pitkin sen suistossa sijaitsevan Pietarin kautta Suomenlahteen.

Pähkinäsaaressa on alunperin ollut asutusta ja linnake, koska se on ollut vakinaisen päävesireitin varrella. Viikinkien idäntie kulki Itämereltä Nevajoen ja Pähkinäsaaren kautta Laatokalle ja siitä Olhava-jokea pitkin (Velikij) Novgorodiin.

Siellä on sijainnut Novgorodin eli venäläisen ruhtinastasavallan linnoitus siihen saakka, kun Ruotsi-Suomen kuningaskunta valloitti inkerinmaan. Alue liitettiin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi-Suomeen.
Vuosina 1611 -1702 linnoitusta paranneltiin ruotsalaisten oppiman keski-eurooppalaisten linnoitusoppien mukaan Ruotsin-Suomen sotajoukon käyttöön. Paikan nimeksi vakiintui "Pähkinälinna", jona se nykyäänkin suomalaisten keskuudessa tunnetaan.

Otsikon mukaan paikalla on ollut monta nimeä. Nykyään venäläiset käyttävät saaresta nimeä Oрeшek (pähkinä). Lisäksi saaresta ja läheisestä kaupunkipahasesta kutsutaan saksalaisväännöksen mukaisesti Sclisselburgiksi (avainlinna).


Linnoitus ja taistelupaikka

Keskeisen sijantinsa vuoksi Pähkinälinnasta on käyty historian aikana muutamia taisteluja.
Suomen piispa Tuomaksen retki päättyi 15.7.1240 tappioon jo Nevajoen puolessavälissä Inkerejoen kohdalla (Усть-Ижора) matkalla Pähkinälinnaan. Hänet kerrotaan kukistaneen Aleksanteri Nevskiksi kutsuttu venäläissatraappi, joka on saanut nimen ja patsaiden lisäksi myös nimikko-luostarin Pietariin Moskovan hotellin vastapäätä Nevanrannalle. Kolmen ristiretken aikana n. 1293 ruotsalaisjoukot yrittivät turhaan ottaa haltuunsa Pähkinäsaarta. Kuitenkin tuon retken tuloksena perustettiin Viipurin linna, joka takasi ruotsin läsnäolo karjalankannaksen eteläisellä puoliskolla.

Tsaarin aikana linnoituksessa säilytettiin hänen vastustajiaan, vallankumouksellisellisia, separitisteja jne. Kuolemaantuomitun lauantai alkoi Pietarista illalla jokiristeilyllä Pietari-Paavali -linnoituksen laiturista ja päättyi Pähkinälinnan linnoitukseen odottamaan mestausta aamukoitteessa.

Bolshevismin aikana siellä istuivat tsaarin kannattajat ja kerenskiläiset, vastavallankumoukselliset, suomalaiset (inkeriläiset) ja muut kansanvihollisina tai kulakkeina pidetyt ulkomaalaiset.



Bolshevikkien mukaan he lopettivat vihaamiensa vankiloiden, Pähkinälinnan ja Pietarin Jänissaareessa sijaitseva Pietari-Paavalin linnoituksen tyrmien toiminnan. Virallinen totuus ei vastaa kuitenkaan todellisuutta: bolsehevikkien erikoismurhamiehet eli tsekistit (Tseka, OGPU, GPU, NKVD, KGB) ottivat kaikki nämä laitokset uudelleen tehokäyttöön. Uusilla hirmuhallitsijoilla riitti vihollisia, oikeastaan heidän kelvoton järjestelmänsä tarvitsi "kansanvihollisia" selittämään sosialismin epäonnistumiset. Lisäksi heitä tarvittiin ilmaisena työvoimana eli "työnorjina", jotka eivät kadonneetkaan kapitalismin sorron yöhön jne.

Kuvassa Pietari-Paavali -linnoitus Jänissaarella Pietarissa










Inkeriläisten muistelmien mukaan pähkinälinnaa käytettiin 1930-luvulla tutkintavankilana ja välisijoituspaikkana. Monet suomalaiset ja saksalaiset sotilaat näännytettiin Pietarin-Paavali -linnoituksessa vielä 1944, Esimerkiksi Karjalan lennoston komentaja, Messerscmitt-hävittäjälentäjä Lauri Pekuri ent. Ohukainen "oppi vihaamaan näkymää tyrmästään Pietari-Paavali linnoituksen 122 metriä korkeaan kirkon torniin", jonka jokainen leningradin/pietarin turisti tuntee ja ihastelee.


Kuvassa neuvostomilitariaa linnoituksen sisäpihalla
Nykyään molemmat linnoitukset ovat turistikohteita. Pähkinälinna on kuitenkin varsin huonossa kunnossa, koska se sijaitsi venäläisten etulinjana 8.9.41-20.1.43. Saksalaiset mätänivät asemissaan joenniskan etelärannalla, kun taas polsut pohjoisrannalla ja eteentyönnetyssä tukikohdassaan Pähkinäsaarella.




Ristikivi - KрeсToвый Kaмeнь

Pähkinäsaaren rauhassa oli olennaista se, että rajalinja jakoi karjalankannaksen kahteen osaa Ruotsin ja Novgorodin kesken. Viipuri ja ns. Länsi- eli eteläpuolinen kannas Raja- ja Siestarjoelle saakka kuului ruotsin hallintaan, kun taas käkisalmen karjala eli kannaksen pohjois- ja itäosa jaettiin venäläisille.

" - - Tuhansin aavepartion vuossadat vaanimass on vainolaista; kiväärein, keihäin, jousin, tapparoin ne taistelevat Suomen erämaista. - -" (Y. Jylhä)


Paljon puhutaan siitä, että rajalinja olisi yltänyt pohjanlahdelle saakka, koska novgorodilaisille olisi ollut siellä nautintaoikeuksia. Mielestäni näin ei koskaan käytännössä tapahtunut, vaikka rajasopimuksessa on sellaisesta mainittu. Mutta kyllä ryssä on osannut aina tinkiä ja vaatia itselleen etuja ja oikeuksia, jotka eivät sille kuuluisi.

Raja "alkoi" Siestar- eli Rajajoesta. Raja kulki Suomenlahdesta Siestarjoen latvoille saakka, kunnes jatkoi noin 10 kilometrin päässä Saijanjokea pitkin eroten siitä kohden Vuoksen "Päiväkiveä", joka on toinen merkittävä rajapyykki Vuokselan pitäjässä Vuoksi joen pohjoisrannalla.

Ristikivi sijaitsee kerrottujen Siestar/Raja- ja Saijajokien (reka Voltsa) latvojen välisellä kannaksella, rajan maastomerkkinä. Sattumoisin tai ei, se osuu kartasta katsoen täsmälleen karjalankannaksen puoliväliin Laatokan ja Suomenlahden suhteen kuten Päiväkivikin.



Se on helposti saavutettavissa, sillä suhteellisen hyvä (itäosa huono) tie Kivennavalta tai Lintulasta (Ogonki) kulkee Lempaalaan. Siiranmäestä sinne on matkaa kymmenisen kilometriä, joten poiketkaa ihmeessä Ristikivelläkin.
Ristikivi sijaitsee korpitaipaleella pitkän suoran eteläpuolella noin 200 metriä tiestä polun varrella. Tienvarrella rajakivi on merkitty kehnoilla opasteilla, mutta nekin kyllä huomaa, jos sijainnin tietää edes suuripiirtein.

Kannattaa käydä sekä Pähkinälinnassa että Ristikivellä - molemmat ovat todellista suomalaista historiaa. Ja ne eivät todellakaan ole mitään massaturismikohteita. Sinne ei ole helppo löytää tai päästä:)

Kuvassa juhannuksena 2006 Pähkinäsaaressa, takana siintää Laatokan aava ja ilma +30 C.

keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008

Jatkosodan alun tärkein voitto - Porlammen motti

Viipurin takaisinvaltausoperaatiossa elokuussa 1941 suomalaiset joukot saivat jatkosodan hyökkäysvaiheen tärkeimmän voiton kukistamalla Viipuria puolustaneet puna-armeijan joukot. Operaation seurauksena kehkeytyi ns. Porlammen motti Yläsommeen - Porlammen alueelle. Alue sijaitsee noin 15 kilometriä Viipurin eteläpuolella.












Porlammelle saarrettiin ja taistelukyvyltään tuhottiin neuvostodivisioonat 43, 123 ja 115, jotka olivat neuvostomarsalkka Voroshilovin arvovaltasyihin perustuvasta käskystä jääneet puolustamaan Viipuria. Sieltä saatiin jatkosodan suurin sotasaalis. Voiton jälkeen suomalaisjoukot suhteellisen helposti valtasivat takaisin koko karjalankannaksen syyskuun puoliväliin mennessä.

26.4.08 Porlammen taistelujen muistokivellä motin ytimessä. Takana näkyvässä saarekkeessa oli j-hautaa ja venäläisiä kiv.patruunia 7.62x53R.


Taustana talvisota ja sen lopputulos

Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner olivat kriittisen rintamatilanteen vuoksi pakotettuja solmimaan laittomaan hyökkäyssotaan ryhtyneen CCCP:n kanssa Moskovan pakkorauhan 12.3.1940. Rauha tuli voimaan 13.3.40 klo 11.00 Se oli myös kirjaimellisesti kansakuntamme yhdestoista hetki.

Puna-armeija oli jo Viipurin kaupungin itäosassa Patterinmäen itäisen puolen edessä. Puna-armeijan ylivoimaiset yhtymät olivat käytännössä saarrostaneet kaupungin: etelässä Viipurinlahden ylimenohyökkäyksellä ja pohjoisessa ne olivat päässeet Portinhoikan tienristeyksen edustalle. Suomalaiset olivat varustamattomissa asemissa ja kaikki reservit oli käytetty.

Mutta Ryti ja Tanner sekä Mikkelin päämaja olivat keväällä 1940 viisaampia kuin Voroshilov elokuussa 1941. Vaikka rauhanteon seuraukset olivat lähes katastrofaalisia Suomelle ja sen elinkyvylle, suvereniteetti eli itsemääräämisoikeus säilyi suurempana kuin välirauhan 19.9.1944 jälkeen ja nk. suomettumisen aikakautena. Suomi ja myös Ruotsi olivat konreettisesti eristettyjä pohjolan perille, Petsamo oli ainoa henkireikä Jäämerelle ja sitä kautta maailmalle. Mutta Petsamo oli toivottoman vaikeiden liikenneyhteyksien takana.

Moskovan pakkorauhan seurauksena 450.000 suomalaista menetti kotinsa. Suomi menetti 12 % maa-alueestaan: Viipurin ja karjalankannaksen, Suomenlahden saaret (Suursaari, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari), Laatokan-Karjalan ja Sallan alueen. Kuten sanottu Petsamo pysyi vielä Suomella erotuksena jatkosodan jälkeen 1947 solmittuun Pariisin rauhaan.

Koko välirauhan ajan 13.3.40 - 25.6.41 CCCP painosti Suomea ja valmisteli sen valtaamista. Kuten tunnettua Aatu antoi tässä asiassa Molotoville rukkaset Berliinissä 13.11.1940. Hän ei enää suostunut antamaan CCCP:lle "vapaita käsiä".

Katso video Molotovin vierailusta Hitlerin luona Berliinissä 13.11.1940 (klikkaa linkki).

Se olisi tarkoittanut 23.8.1939 solmitun Molotov-Ribbentrop -paktin (klikkaa, näet video) mukaista lopputulosta so. talvisodan viemistä loppuun eli Suomen neuvostomiehitystä. Mutta Operaatio Barbarossaa, Saksan itään hyökkäystä valmisteltiin Saksan päämajassa jo täyttä päätä.

Saksa teki Suomen valtiojohdolle tiedusteluja operaatio Barbarossan varalta.

Suomen oli suostuttava yhteistyöhön.

Suomen vaihtoehdot olivat silloisessa poliittisessa ja strategisessa tilanteessa rajoitetut ja kaikki huonoja:

1) pysyä puolueettomana ja joutua kohtapäätä uhkaavan CCCP:n tai Saksan hyökkäyksen kohteeksi ja molempien suurvaltojen taistelukentäksi,

2) antautua CCCP:lle tai

3) valita sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa.

Viime mainittua ja toteutunutta vaihtoehtoa vasten Pohjois-Suomen luovuttaminen saksalaisjoukkojen sotatoimialueeksi on ymmärrettävää ja pakonsanelemaa. Saimme edes valita sotajoukon, joka muuten toi vakautta ja vaurautta lappiin ennen Lapin sodan vetäytymistuhoja.

Joka tapauksessa Suomen taistelijapari nro 1 Ryti ja Tanner tekivät ainoan Suomen edun, sen valtiollisen ja kansan olemassaolon säilyttävän ratkaisun. Tämän vuoksi on käsittämätöntä, että heidän ja muiden vastuunkantajien ns. "sotasyyllisyystuomioita" ei pureta korkeimman oikeuden toimesta. Toisaalta pieni maamme on pieni vieläkin, varsinkin henkisesti.


Alueiden takaisinvaltaus loppukesästä 1941

Vaikka Suomi oli sitoutunut Saksan kanssa sotilaalliseen yhteistyöhön, Suomella oli poliittinen varauma siitä, että se ei hyökkää itärajan yli ennen kuin CCCP on kohdistanut sotatoimia Suomea vastaan. Ja sitä ei tarvinnut odotella, sillä Saksa sotavoimien aloittaessa operaatio Barbarossa 22.6.41 ja erit. 25.6. punailmavoimat pommittivat useita paikkakuntia Suomessa.

Suomi oli kuitenkin varautunut tähän. Yleinen liikekannallepano oli aloitettu virallisesti 18.6.41.

Suomen armeijan hyökkäystoimet etenivät vaiheittain:

10.7.41 Heinrichsin Karjalan armeija aloitti hyökkäyksen Sortavalan pohjoispuolelta tavoitteena Sortavalan vapauttaminen ja eteneminen Tuulosjoelle ja Suojärvelle. Tavoitteet saavutettiin ja heinäkuun loppuun mennssä oli vähän jopa pakitettu puolustukselliseen ryhmitykseen asetettuessa. Tämän sotoimen tarkoituksen oli eristää Laatokan pohjoispuoliset neuvostojoukot karjalankannakselta, ja näin saada operaatiorauha karjalankannakselle suuntautuviin
operaatioihin ilman sivustauhkaa.



31.7.41 Laatikaisen yhtymä II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä Parikkalasta Laatokan rantaan ja edelleen Pohjois-ja Koillis-Kannakselle Käkisalmelle. Hyökkäyksen tavoite saavutettiin valloittamalla Vuoksen pohjoispuolinen alue ja sillanpää 3-5 km:n syvyinen ja 30 km leveä sillanpää Hopeasalmen eteläpuolella Ristiseppälän-Äyränpää 18.8.-20.8. mennessä. Oikeastaan tällä suunnalla oltiin jo hyvän matkaa eli 30-40 kilometriä Viipurin itäpuolella. Edellytykset Viipurin takaisinvaltausoperaatiolle olivat olemassa.









Viipurin valtausoperaatio määrättiin alkavaksi 4. ja 12. (Vihma) divisioonan hyökkäyksellä 22.8.41. Lähtöasemana oli Imatran ja Nuijamaan välinen alue. Hyökkäys kohdistui Viipuria kohtia ja eteni nopeasti se pohjoispuolelle Viipurin maalaiskunnan alueelle. Winellin 8 divioona etelämpänä tyytyi sitomaan vihollista.


Porlammen Miljaardi-motin synty

Tilanteen kehitys oli saanut venäläiset epäluuloisiksi suomalaisten aikomuksista. Varsinkin suomalaisjoukkojen Vuoksen ylitys Hopeasalmella sillanpäineen sekä suomalaisten hyökkäys tältä suunnalta Viipuria kohti ennen 22.8.41 viittasi neuvostojoukkojen saartamispyrkimykseen.

Venäläiset toki hyvin tunsivat suomalaisten mottitaktiikan talvisodan ajalta, joskin mainitut neuvostodivisioonat eivät olleet sellaista kokeneet. Päinvastoin 123. divisioona oli palkittu Mannerheimlinjan murtajajoukko-osasto Summan Lähteen lohkolla 12.-14.2.40. Suurvallan ylimielisyys ja Voroshilovin käsky Viipurin pitämisestä rajoittivat venäläiskomentajien järjenkäyttöä ja rohkeutta ryhtyä ajoissa vastatoimiin.

Kuitenkin ennen päämajan määräämä ajankohtaa 22.8. suomalaisyhtymien hyökkäystä havaittiin, että venäläisjoukot olivat alkaneet perääntyä Enosta ja Jääskestä ja ryhmittyivät puolustukseen Viipurin ympärille.

Kohta havaittiin, että venäläisten perääntymisessä ei ollut kysymys pelkästään vetäytymisestä. Venäläiset siirsivät joukkojaan vastahyökkäyseen niitä suomalaisyhtymiä vastaan, jotka uhkasivat niiden selustayhteyksiä. Vastahyökkäykset alkoivat 24.8.41 Talista Karisalmen suuntaan, Heinjoelta Hopeasalmen ja Äyräpään suuntiin.

Omaan hyökkäykseensä valmistautuneet suomalaisjoukot kärsivät merkittäviä tappiota ja olivat paikoin jopa pahassa pulassa (Karisalmi).

Näiden tapahtumien johdosta kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch määräsi ryhtymäänViipurinlahden ylimenohyökkäykseen. Se ei kuulunut alkuperäiseen Viipurin valtauksen operaatiosuunnitelmaan. Tämä taktinen sotaliike kuitenkin ratkaisi taistelun Viipurista ja johti Porlammin motin syntymiseen ja lopulta Länsi-Kannaksen valtaamiseen valtakunnan rajalle eli Rajajoelle saakka.

Itse ylimenoon ei oltu ennalta varattu kalustoa. Aluksi käytössä oli vain muutamia syöksyveneitä ja ponttooneja, joita vastaan vihollinen hyökkäili menestyksekkäästi tykki- ja moottoriveneillään. Kuitenkin Lihaniemeen ja Kaislahteen saatiin siirrettyä kaksi pataljoonaa jalkaväkeä, joka tukki venäläisten perääntymistien eli rantatien ja rautatien Viipurista Koivistolle.

Suomalaisten ylimenohyökkäyksen vuoksi vihollinen joutui keskeyttämään vastahyökkäyksensä. Se kuitenkin yritti jatkaa vastahyökkäyksiä Kämärän aseman suunnalla turvatakseen rautatieyhteyden Pietariin ja Keskikannaksen tien (Viipuri - Summa - Vammelsuu) siinä kuitenkaan onnistumatta.

Motti kiristyi Porlammen ja Yläsommeen ympärille kartan osoittamalla tavalla niin, että kaikki maantiet olivat suomalaisten hallussa.

Vasta 28.8.41 Neuvostoliiton päämaja (Stavka) antoi venäläisjoukoille luvan vetäytyä Leningradia kohti Mannerheimlinjan tasalle. Tämä oli kuitenkin liian myöhäistä. Voroshilov oli töpännyt perusteellisesti ja sai potkut Leningradin puolustuksesta vastaavan tehtävästä. Tilalle määrättiin sittemmin kuuluisaksi tullut ja marsalkaksi asti edennyt Zhukov.

Neuvostodivisioonan komentaja Popov uskalsi ehdottaa vetäytymistä valtakunnan rajalle. Stavka kummasteli tätä ehdotusta käsittämättömänä. Se oli kuitenkin jo siinä vaiheessa tapahtuneen toteamista.

Mottitaistelut päättyivät lopullisesti aamulla 1.9.41 motittujen antautumiseen ja perääntymiseen Koivistolle metsiä pitkin.

Korpraali Uutun kertomus (klikkaa) Porlammin motin taisteluista.


Sotasaalis ja vihollistappiot


Eri lähteissä ilmoitetut tiedot sotasaalismääristä ja viholliselle aiheutetuista tappioista vaihtelevat selvästi. Mutta olennaista on, että kolmesta venäläisdivisioonasta ainakin kaksi tehtiin taistelukyvyttömiksi ja, että venäläisdivisioona menettivät lähes kaiken raskaan kalustonsa suomalaisille, jopa huomattavassa määrin ehjinä tai korjattavissa olevassa kunnossa.

Porlammen valkovuokot 26.4.08

Kuten otetaan huomioon Säiniölle taistelussa syntynyt pienempi motti, suomalaiset saivat haltuunsa pelkästään 68 panssarivaunua, satoja kuorma-autoja, pst-tykkejä, kranaatinheittimiä, konekivääreitä ja tykkejä ym. kalustoa.

Suomalaisjoukot saivat myös ainoa kenraalitasoisen vankinsa motista eli "kenraalimajuri" Kirpichnikovin. Häntä säilytettiin arvonsa edellyttämällä tavalla Mikkelissä sodan loppuun saakka. Muita vankeja saatiin (6.000-) 9.000 musikkaa ja venakkoa eli lähes divisioonan verran elävää voimaa! Kaatuneiden vihollisten määrä oli samaa luokkaa ellei jopa enemmän.



Viipurin eteläpuolisella (pl. Säiniö lis. vs) alueella suomalaisten haltuun päätyi
noin kahden divisioonan sotavarustus, joka käsitti muiden muassa 360
erilaista tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 55 panssarivaunua, 673
autoa - lähes 300 traktoria - noin 4 500 hevosta. Neuvostojoukkoihin tarttunutta
täyttä paniikkia Porlammin mottialueella osoittaa se, että suurin osa vallatusta
kalustosta saatiin käyttökuntoisena suomalaisten käsiin. Vankien määrä Viipurin
etelänpuoleisissa taisteluissa kohosi 9 000:een, joukossa myös kenraalimajuri
Kirpitsnikov, ja alueelle haudattiin noin 7 000 neuvostosotilasta. IV AK:n
kokonaistappiot samana aikana jäivät alle 3 000 miehen eli noin 7 %:iin
kokonaisvahvuudesta. (©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998)

lauantaina, maaliskuuta 01, 2008

Viipuri - Suomen ja kannaksen lukko

Sattumoisin puna-armeijan päivänä 23.2.08 Viipurissa

(klikkaa kuvia, näet ne suurempina, klikkaa linkitettyjä sanoja, niin saat lisää tietoa)

Ennen vanhaan CCCP:ssä oli paljon juhlapäiviä ainakin länsimaisen ihmisen mielestä. Toisaalta kun niiden lukumäärä sitten vertasi meidän kirkollisiin juhlapuhiin ja vapaisiin, niitä oli melko lailla yhtä paljon. Tosin juhlapäivän viettäminen silloin, ja ehkä vielä nykyisin kestää iivanalta pitempään kuin yhden juhlapäivän. Kun juhlapäivä nyt osui lauantaille, venäjällä oli virallinen vapaapäivä vielä maanantaina.

Nykyään puna-armeijan päivän tilalla on isänmaan puolustajien päivä. Yhä se samaistuu paljolti militarismiin, kuten sikäläinen kulttuuri yleensäkin.

Joka tapauksessa moinen juhlapäivä häiritsi ja haittasi minun vierailua suomalaisalkuiseen ja -peräiseen Viipuriin vakavasti. Venäjän tullissa menomuodollisuudet kestivät tunnin. Mutta paluu 3 tuntia!! Suomeen matkaavia venäläisturisteja oli koko päivän jonottomassa venäjän tullissa Suomeen menoa varten. Siinä sitä sitten herrakansan kanssa jonoteltiin.

Myös Viipurin posti oli kiinni. Eikä mikään muu taho myynyt postimerkkejä edes juhlapäivän kunniaksi.

Mutta Karusell-gipermarketti oli auki. Ostin sitten vaimon käskyn mukaan pampers-vaippoja perhepakkauksen, mehua monenlaista, teetä useata sorttia, Panorama tv-lehden - itselleni Oxota-oluen (8 volttia:), tupakkikartsan, limpparia jne.


Taistelupaikoilla

Lepolan ja Ristimäen hautuumaat - murtokohdat kaakkoisessa Viipurissa

Lepolan hautausmaa sijaitsee Viipurin itäosassa Ristimäen hautausmaan lähellä, jossa sijaitsivat VKT-linjan etummaiset pesäkkeet. Kannaksenkatu kulki hautausmaiden välistä.
Hautausmaat ovat luonnollisia asemapaikkoja ja tukikohtia. Kivisen hautuumaan aidan takaa oli hyvä lasetetella hyökkääjää ja sen suojassa siirtyä. Oikeastaan Viipurin pääsisäänajoväylä, maantie etelän suunnasta kannakselta eli Kannaksentie päättyi Lepolan hautuumaan kiviaitaan tuolloisen kaupungin kartan mukaan. Tie jatkui keskustaa ja länttä kohden Kannaksenkatuna/ Kalevankatuna.


Suomalainen rynnäkkötykki BT-42 Viipurissa. Siinä oli 114 mm haupitsi, mutta sen kraanaatit eivät läpäisseet modernien venäläistankkien panssaria. Tämä todettiin käytännössä Viipurissa 20.6.44. Kuvassa olevan rohjakkeen matkan katkaisi telan katkeaminen jalkakäytävän reunaan. Sitä ennen sotka oli osunut torniin surmaten vaunun johtajan ja lataajan.


Luin melko uutta kirjaa Viipuri 1944, jonka oli toimittanut sotahistorioitsija Elvfengren ja erikoissairaanhoitaja Tammi (nainen). Monet sotahistorian asiantuntijat ovat kirjoittaneet artikkelinsa Viipurin menetyksestä jatkosodassa, teemoittain aselajin mukaan jne. Ihan luettava kirja.

Joskin täyttä roskaa on Tammen lanseeraama väite, että oikeastaan Viipuria ei aiottukaan tosissaan puolustaa. Tätä osoittaisi varsinkin se, että kaupunki menetettiin niin nopeasti 20.6.1944.

Ristimäen hautausmaa keväällä 2007. Samalla h-maalla tärvelyssä m-merkissä luki, "kunnioita menneiden sukupolvien työtä ja muistoa".

Tapahtunut todistaa itsensä? Ja oven takaa kersana pappa-laatikaisen pojan kuulema juttu? Tai Airon väitetty paremminpäin selittely? Siitäkin huolimatta, että Kivisalmen läntistä puolta eli Tienhaaran taistelualuetta ei oltu ollenkaan ennalta varustettu kuten VKT-linjaa.

No soronoo tai nu vsjo rovno! Olkoonkin niin, että syyllisillä lienee oikeus vaieta tai salata, mutta valehtelu-oikeus on sitten jo heidän "omaa keksintöä".

Suomalainen sotahistoria tai sotilaskunnia ei tarvitse valheellista paremmin päin selittämistä. Viipurin menetys oli skandaali ja huonoa sotilasjohtamista. Ammushuoltoa ei ollut järjestetty, ei niin jalkaväelle kuin tykistöllekään. Siitä johtuen tai ainakin sen lisäksi puolustustaktiikka ei ollut ajantasalla tai siihen ei kyetty. Siiranmäen (13.-16.6.44) menetyksellisessä puolustustaistelussa käytettyä tuhovaa epäsuoraa tulta ja välittömiä vastahyökkäyksiä ei tapahtunut Viipurissa. Kaikki nämä aikaisemmin tiedetyt seikan myös mainittu teos vahvistaa ja todistaa.


Yksittäistaistelijan ja rivimiehen näkökulma ja tiedot meneillään olevassa taistelussa ovat yleensä kapeat ja vähäiset. Kuitenkin alla olevan veteraanin kertomuksen todistusarvo on suuri ja samansuuntainen myöhemmänkin tutkimuksen mukaan.


Onni Vilhelm Mäki, s. 28.2.23 Kuusjoki, korpraali 6. K/II P/20 Prikaati

Pataljoonaa lähdettiin kuljettamaan junalla 12.6. aamuyöllä kohti Viipuria. Juna saapui Tammisuon asemalle 19.6. aamulla noin kello viisi. Välittömästi lähdettiin marssimaan Viipurin keskustan halki kohti Ristimäen kaupunginosaa. Puolustuslinja sijaitsi Ristimäen hautausmaan keskiosan kohdalla jatkuen siitä läheltä Kelkkalan ravirataa. Taistelupaikkani sijaitsi n. 40 m:n etäisyydellä hautausmaan kiviaidasta. Juoksuhautaa sillä kohdalla ei ollut, mutta noin puolen metrin syvyisiä poteroita oli noin viiden metrin välein, joita syvennettiin illan aikana kenttälapioilla. Näköala oli hyvä vihollisen suuntaan, ensin loivaa laskevaa rinnettä, jonka jälkeen alkoi tasainen avoin maasto, jossa sijaitsi Kelkkalan ravirata. Illalla noin klo 22 tuli määräys viedä selkäreput hevosmiehen kärrylle. Ainoastaan aseet, patruunat ja leipälaukku otettiin mukaan asemiin, jonne joka mies siirtyi paikoilleen. Oli muuten viimeinen kerta, kun näimme reppumme ja hevosmiehen. Olemme kavereiden kanssa kummastelleet sitä, mihin hävisivät meikäläisten ajoneuvot, joita meni iltayön aikana Kannaksen tietä kohti vihollista. Aamulla noin klo 4 samaa tietä pitkin tuli vihollisen hyökkäysvaunuja, jotka asettuivat metsän reunaan riviin. Tässä vaiheessa ne eivät vielä tulittaneet. Samanaikaisesti hyökkäysvaunujen kanssa tuli jalkaväkeä huutaen "uraata", vaikka ei ollutkaan mistään rynnäköstä kysymys. Päivän aikana hyökkäysvaunuja liikehti metsän reunassa tulittaen hautausmaan Maaskolan puoleista aluetta. Meikäläisen ja varmaan monen muunkin mielestä hyökkäysvaunut olisivat olleet hyvä maali tykistölle. Mutta ainoastaan kerran tuli muutama kranaatti kyseiselle alueelle aiheuttaen heti vaunujen perääntymisen hetkeksi. Edelläoleva on vain yksi esimerkki siitä, että mikään ei toiminut. Päivän aikana ei vihollinenkaan ampunut tykistöllä hautausmaan seutua. Se vähäinen tulitus, joka oli, meni pitkäksi asemiemme yli. Yksi ilmapommitus osui kohdalle, mutta siitäkään ei aiheutunut meikäläisille tappioita. Raviradan länsipuolitse vihollinen suoritti unnustelevia hyökkäyksiä. Tulituksen aikana kuului usein, "ei saa ampua, omia on tulossa yli." Suoraan edessä raviradan suunnalla ei ollut panssarivaunuja eikä jalkaväkeä pyrkimässä eteenpäin. Noin klo 14.45 tienoilla vihollisen jalkaväkeä eteni vasemmalla olevalla hautausmaalla. Kova etenemishalu niillä näytti olevan, koska sotilaita juoksi pitkin hautausmaan kiviaitaa, johon poterostani oli matkaa n. 40 metriä. Siinä oli hyvä tilaisuus pitää kiviaidan päällä ja muuallakin hautausmaan alueella liikkuvia vihollisia kurissa. Siitä, mitä Viipurissa tapahtui 19-20.06.1944, on tutkittu ja kirjoitettu paljon, myös II/20. Pr:n 5.ja 6. komppanian osuudesta Ristimäen Kelkkalan alueella. Aluksi oli sellainen tieto, että vetäytyminen alkoi 6. komppanian alueelta. Myöhemmin on tullut korjaus sen alkamisesta 5. komppanian alueelta, joka käsitykseni mukaan tapahtuikin. Perustelen edelläolevaa lausuntoa sillä, että vihollinen oli hautausmaalla, joka kuului 5. komppanian vastuualueeseen ennen vetäytymistiedon tuloa 6. komppanian alueelle. Myös tapahtumien kellonajoista on erilaisia käsityksiä. Poteroni jätin klo 15.20. Silloin vihollinen oli edennyt autausmaalla jo huomattavasti yli poterolinjan tulittaen meikäläisiä pikakiväärillä. Huolto ei toiminut Viipurissa olon aikana ainakaan 6. komppanian alueella. Miehet kyllä tulivat toimeen muutaman vuorokauden ilman ravintoakin, mutta tyhjällä pyssyllä ei paljoa sodita. (kursivointi valkosuomalainen)


Mitään massiivista venäläisten läpimurtoa ei Viipurissa Ristimäen/ Lepolan hautuumaiden murtokohdassa tapahtunut. Muutamat panssarit kokeilivat kannaksentien puolustusta ja niitä ajoi miinoihin. Ainakin yksi tuhottiin malliksi. Vihollisen jalkaväki tunnusteli höökimällä Kelkkalan raviradalla suomalaisten linjoja.

Vihollisen tykistökeskitykset menivät etulinjan yli. Puolestaan oman tykistön toiminta oli olematonta. Se oli käyttänyt ennen varsinaisen taistelun alkua (klo 13) kaikki raskaan pston ja krh:n kranaatit. Kevyellä pstolla oli vielä putkeen laitettavaa mutta sekin säännöstelyn alla. Muiden yhtymien tykistön tulta ei osattu tai kyetty käyttämään hyödyksi.

Vihollinen lentopommitus osui pääosin rautatieuralle. Kuhlmeyn Stuka-lentue moukaroi aamupäivällä venäläisten panssarikolonnia Maaskolan kunnalliskodin edustalla. Punailmavoimilla eli stalinin punakotkilla oli täysi ilmaherruus. Silti omat Mersu-lentueet toimivat täydellä teholla 20.6. saaden useita pudotuksia Viipurin yllä ja lähistöllä.


20.6.1944
I./SG3 pommitti panssarikolonnaa Kaislahden aseman eteläpuolella 8 FW:n saattamana, hyökkäyskolonnaa Huumolan aukeilla 12 FW:n saattamana ja panssareita Viipurissa kolmeen eri otteeseen. Suomalainen ilmantorjunta ampui 3./SG3:n Ju-87:n alas Viipurissa. Taka-ampuja loukkasi itsensä hypyssä II./JG54 pudotti päivän aikana 7 viholliskonetta

Joka tapauksessa vihollisen manööveröinti aikaansai sen, että miehiä alkoi pitkin päivää valua taaksepäin. Tietysti ammuksia hakemaan, a-tarvikkeiden puute oli todellinen. Sitten kolme T 34 -venäläispanssaria eli sotkaa pääsi läpi. Se hermostutti kelvottoman huonosti varustettuja ja tuettuja suomalaisjoukkoja siinä määrin, että vetäytyminen alkoi toden teolla. Nämä päämäärättömästi Viipurin kaduilla kaasuttelevat tankit "mursivat" Viipurin puolustuksen.



Kuriositeettina 20 prikaatin lääkintähuollosta: sairasauto-osasto, sekä haavoittuneiden että kaatuneiden kuljettamiseen tarkoitetut kuorma-autojen kuljettajat kieltäytyivät ajamasta Viipuriin. Sen vuoksi Naistensairaalan JSP:n ainakin 10 haavoittunutta, n. 30 sankarivainajaa jäivät evakuoimatta. Tämän JSP:n lääkäri Salonen ja lääkintävääpeli jäivät vihollisen käsiin. Kaikkien heidän kohtalonsa on tuntematon.


Vertailun vuoksi

Talvisodan aikana Summan murtumisen 13.-14.2. jälkeen puna-armeijan joukot vyöryivät mieslukuisina ja panssareiltaan, tykistöltään ja muilta resursseiltaan ylivoimaisina kohti Viipuria. Sen edustalle tämä armaada saapui väliaseman käytyjen taisteluiden jälkeen 1.3.40.

Hyökkäyksen puna-armeijan yhtymät aloittivat ensin Hevossaaren - Huhtialan - Kangasrannan -suunnassa eli enemmänkin kannaksen rantatien/ Kuninkaatiensuunnalla kuin kannaksentiellä. Tästä taistelusta kerron toisessa artikkelissa.

Olennaista kuitenkin taisteluissa Viipurista on se, että talvisodan aikana siitä ei luovuttu. Epätoivoisesti ja suuria tappiota kärsien pidettiin asemat tankkeja väistellen maaliskuun alusta sodan päättymiseen 13.3.40 asti. Talvisodan sankarilliset suomalaiset sotamiehet osoittivat, että he pystyvät puolustumaan asutuskeskusta ja alueellista koskemattomuutta tehokkaasti mutta suurin uhrauksin.

Tuolloin Moskovassa olivat meneillään rauhanneuvottelut. Sodanajan valtiojohto, oiva taistelijapari pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner panivat siellä parastaan. Valtionjohtomme ja päämaja edellyttivät jyrkkää vastarintaa lähes tappiosta piittaamatta. Nämä tahot enemmän tai vähemmän kuvittelivat, että rajalinja olisi etulinjan mukainen tai ainakin sinne päin. Kenraaliluutnantti Öhqvist puolestaan halusi vetäytyä Viipurista, välttää saarrostuksen ja säilyttää joukot taistelukelpoisina.

Mutta jatkosodassa Viipuri menetettin kuin varkain tai vahingossa, kaupungin viimeisenä päivänä 20.6.1944, 6-8:ssa tunnissa. Harvat taistelivat loppuun saakka kuten IV pataljoonan komentaja majuri Kirma. Hänen kohtalonsa jäi myös epäselväksi.


Kuka oli lopulta oikeassa?

Onko sillä väliä - Viipuri menetettiin. Ensin sodassa ja sitten rauhanteossa CCCP:lle.

Nyt sitä ollaan menettämässä henkisesti. Jotkut suomalaiset eivät Viipuria miellä, tunnusta tai sellaista halua ikiaikaiseksi suomalaiseksi maaksi ja suomalaisen kulttuurin ydinalueeksi. Virallinen Suomi ei uskalla edes puhua suomalaisten oikeuksista ja intresseistä karjalankannakseen ja muihin vääryydellä menetettyihin alueisiin.

Mitään väliä ole näytä olevan tavallisten suomalaisten uhrauksilla. Isoisäni menetti silmänsä, moni muu menetti enemmän. Minulle sillä on väliä. Ja näin uskon olevan monelle muullekin.


Haustausmaat tänään - pronssisotilaan tekosia?

Toisin kuin Ristimäen hautausmaan, Lepolan hautausmaan uudet siviiliasukkaat ovat ottaneet käyttöönsä. Sinne on pystytetty puna-armeijan sotilashautamuistomerkki. Siellä seisoo unohdettu Viipurin pronssisotilas. Edes vierailuni aikaan puna-armeijan päivänä sitä ei oltu muistettu neilikkatulvalla tai mauttomilla muovitekeleillä.



Viipurin Lepolan hautausmaan unohdettu pronssisotilas puna-armeijan päivänä -08. Ja hyvä niin!



Keväällä 2008 venäläiset viettivät taas ns. voitonpäivän militaristista bakkanaalia myös Viipurissa. Ja laskivat seppeleitä kuvassa näkyvälle "Viipurin pronssisotilaan" patsaalle. Taas ylistettiin sitä, että neuvostosotilaat nimenomaan vapauttivat Viipurin. Joku itsetietoisempi maa kuin Suomi lähettäisi nootin tälläisestä virallisesta, tietoisesta ja toistuvasta valehtelusta.

Venäläiset ovat tuhonneet molemmat hautausmaat suomalaisista haudoista ja muistomerkeistä tai tärvelleet ne kelvottomiksi. Ja tasoittaneet puskutraktoreilla jopa niin, että poteroitakaan/ juoksuhautoja ei ole enää havaittavissa. Lepolan hautausmaan maalla näkyi suomalaisia hautakiviä, joista oli pyyhitty suomalaiset henkilötiedot pois mutta pantu venäläisen vainajan nimi päälle tai toiselle puolen kiveä. Puolestaan hautaristejä ei ole kierrätetty. Ne on katkottu juuresta rahanarvoiseksi vaihtotavaraksi. Molemmilla hautausmailla, etenkin Ristimäellä, hautoja on ryöstetty ne auki kaivamalla. Myös narkomaanit käyttävät niitä piikittämispaikkoina.


Näin kertoi myös melko hyvä FST:n tv-dokumentti Viipurista, tieto perustuu Stepakovin ja Balashovin kirjaan, joka käsittelee karjalankannasta sotien jälkeen. Tämä kuului vuonna 1948 alkaneeseen kommunistis-venäläiseen kulttuurivallankumoukseen, jonka tarkoituksena oli pyyhkäistä kaikki suomalaisuus Viipurista ja kannakselta eli nykyiseltä Leningradin alueelta. Paikkakuntien ikiaikaiset nimet muutettiin täysin ja venäläistettiin. Vain muutamia poikkeuksia jäi muistuttamaan suomalaisesta perinnöstä.

Viime kesänä suomalaiset ja venäläiset tahot aloittivat Länsi-Viipurissa sijaitsevan Sorvalin hautausmaan kunnostamisen eu-rahoituksella. Eu-rahallaankaan ei kuitenkaan voida ennallistaa kaikkea. Muun muassa päätie lännestä Kivisalmen massiivisen sillan yli on venäläisten toimesta peruuttomasti oikaistu Sorvalin kohdalla kulkemaan hautausmaan päällä.