"Suomalaiset fasistimiehittäjät"

Venäläinen uusjuhlapäivä

Venäjän federaation Karjalan Tasavallassa on tänä vuonna alettu juhlia fasistisen miehityksen loppumista. Venäläisten mukaan se tapahtui 30.9.1944.

Kuvassa Rukajärven suunnan -tunnus Pauli-ukin perintöä, puhdetyön takana "Vansjärvellä 1.4.1943" (sijaitsee Rukajärven kylän itäpuolella)

Turun Sanomat 20.9.2009

Syyskuun 30. päivä on nyt Venäjän Karjalassa ”fasistisista miehittäjistä vapautumisen päivä”

Venäjän Karjala juhlii
suomalaismiehityksen loppua

Turun Sanomat 20.9 2009 02:31:18

Dosentti Antti Laine: suomalaiset olivat miehittäjiä, mutta eivät fasisteja.

Karjalan tasavallassa Venäjällä on perustettu uusi juhlapäivä: Fasistisista miehittäjistä vapautumisen päivä. Karjalassa fasisteilla tarkoitetaan jatkosodan aikana Itä-Karjalaa miehittäneitä suomalaisia.

Juhlapäivää vietetään Karjalan parlamentin päätöksellä tästä syksystä lähtien aina 30. syyskuuta. Päivää ei ole määritelty yleiseksi vapaapäiväksi. Sotilaalliset juhlallisuudet keskittyvät upseeritalolle ja sankarimuistomerkeille Petroskoissa.

Fasisteiksi nimittäminen ei sodassa olleista eikä sodan jälkeisestä sukupolvesta tunnu hyvältä. Moni joutuu kysymään itseltään: Oliko isäni fasisti astuessaan yli vanhan rajan?

Vieraat
yhä fasisteja

– Suomalaisten ei kannata hermostua. On vain kestettävä fasistiksi nimittely, sillä Venäjällä sotahistoriaa ei kerta kaikkiaan voida edelleenkään kirjoittaa muulla tavalla, sanoo vanhempi tutkija, dosentti Antti Laine Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksesta.

– Tosiasia on, että Suomi oli miehittäjä Karjalassa. Neuvostoliiton aluetta miehittäneitä vieraita joukkoja kutsutaan Venäjällä yhä fasisteiksi. Historiaa kirjoitetaan lain perusteella, Laine sanoo.

Suomalaistutkija arvelee, että juhlapäivän päätarkoitus on vahvistaa Karjalan tasavallan identiteettiä. Samaa mieltä on myös hänen venäläinen tutkijakollegansa.

– Juhlan nimi voi herättää pahaa mieltä Suomessa. Olisi ollut parempi nimetä se Karjalan suomalais-saksalaiselta miehitykseltä vapauttamisen päiväksi. Luulen, että päivä on tarpeen suuren isänmaallisen sodan muiston vaalimiseksi, sanoo Petroskoin historian laitoksen dekaani Sergei Verigin .

Miehitystä
ei tunneta

Uusi juhlapäivä on lähestymisestään huolimatta varsin tuntematon Karjalan tasavallassa asuville.

Sotahistoriaa tutkiva historioitsija Einar Laidinen Petroskoin yliopistosta sanoo, etteivät kaikki Karjalassa asuvat edes tiedä, että Suomi miehitti sodassa myös Petroskoin.

– Monille nykynuorille se on sensaatiomainen tieto. Vanhemmat ihmiset puolestaan tietävät, mutta suhtautuvat tyynesti. Suomalaisten leireille joutuneet ajattelevat tietenkin toisin, sanoo Laidinen.

Sergei Verigin arvelee, että myöskään monet päättäjät, opettajat ja tutkijat eivät tiedä uudesta juhlapäivästä.

– Se säädettiin kesällä kun ihmiset olivat lomillaan ja datshoillaan, Verigin sanoo.

Outo
ajankohta

Antti Laine ihmettelee hieman juhlapäivän ajankohtaa.

– En oikein ymmärrä päivän viettämisen perusteita enkä itse päivämäärääkään. Viimeiset miehittäjän edustajat jättivät Repolan Lusman kylän 28. syyskuuta 1944 kello 16.45 yhteisen katselmuksen jälkeen, täsmentää Laine sanoo.

Juhlapäivän ohjelmasta tiedetään sen verran, että silloin pidetään sotahistoriallinen konferenssi, lasketaan kukkia ikuisella tulella ja palkitaan vapaaehtoisia, jotka ovat olleet etsimässä sodassa kuolleiden jäännöksiä Karjalan metsissä.

Iso joukko
evakkoon

Dosentti Antti Laine sanoo, että fasisteiksi nimittäminen on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että muun muassa Baltian maissa oli fasistien ylläpitämiä keskitysleirejä.

– Karjalassa asuu näissä leireissä olleita. Karjalan leirit olivat kuitenkin suomalaisten isännöimiä, ja vaikka niissä kuoli tuhansia siviilejä, niin fasisteja suomalaiset eivät olleet, Laine sanoo.

Saksalaisten keskitysleireissä olleille on maksettu korvauksia ja niitä ovat vaatineet myös suomalaisten leireissä olleet.

Jatkosota oli Laineen mukaan ensimmäinen puheenvuoro Karjala takaisin -keskusteluun. Samaa keskustelua käydään nyt kaasuputki-keskusteluna.

Itä-Karjalan alueelta evakuoitiin noin 500 000 ihmistä muualle Neuvostoliittoon suomalaisten miehittäjien alta. Suurin suomalaisten sotavelka Karjalalle syntyikin tutkijan mukaan evakkoon lähteneiden neuvostoasukkaiden kuolemista.

– Lähes jokaisesta perheestä joku perheenjäsen kuoli evakkomatkalla, Laine sanoo.

TUULA KOPONEN PENTTI VÄISTÖ

Suomen armeija valloitti laajoja alueita Itä-Karjalasta jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941. Suomalainen sotilas vartioi Äänisen länsipuolisia rantoja Karhumäessä ja Äänislinnassa, seisoi Syvärin virran rannalla etelään Laatokalle saakka. Rintamalinja Äänisjärvestä pohjoiseen kulki Rukajärven itäpuolen ja Uhtuan länsipuolen kautta Kiestingin seudulle saakka.

Itä-Karjalan valloittamiselle oli sotilaalliset ja strategiset perusteet: Sotaa ei haluttu käydä Suomen valtion alueella, se tarvitsi puskurivyöhykkeen. Lisäksi Pohjois-Suomen alueelta hyökkäävien saksalaisten sivustaa piti suojata, sen ja talvisodassa takaisin vallattun alueen väliin olisi ollut strategisesti vaarallista jättää operaatioaluetta puna-armeijalle. Miehittäminen saati alueelle jääneen siviiliväestön käsittely ei ollut itsetarkoitus vaan alueen sotilaallisen haltuunoton ja hallussapidon seuraus.

Vetäytyminen Suomen puolelle

Kesän 1944 torjuntataisteluissa suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään 1941 saavutetuista rintamalinjoista kaikkialla muualla paitsi ns. Rukajärven suunnalla. Tämä on myös sotahistoriallisesti varsin poikkeuksellista, sillä Jäämeren ja Mustanmeren välisellä Itärintamalla linjat pidettiin aselepoon tai sotatoimien päättymiseen saakka vain tällä rintamalohkolla. Etulinja sijaitsi Rukajärven kauppalan itäpuolella lähes 200 km:n päässä nykyisestä valtionrajasta.

Siellä taisteli suoraan päämajan alainen kenraali Raappanan komentama 14. divisioona (D). Sen miehistö oli liikekannalle pantu Maaselän sotilasläänin alueelta eli pääosin Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon pohjoisista kunnista ja Kainuun eteläisistä kunnista. Divisioona koostui 1944 seuraavista yhtymistä ja yksiköistä: jalkaväkirykmentti (JR) 10, JR 52, RajaJP 6, Er.P 24, Er.P 7, KTR 18, RaskPsto 5 ja VP 30) .

Stalin nimenomaisesti käski Suomeen kohdistuneen kesän 1944 suurhyökkäyksen yhteydessä, että puna-armeijan 32. armeijan (A) oli hyökättävä Rukajärven suunnassa Suomea kohti. Keväästä 1944 alkaen suomalaisten rintamavastuulohkon pohjoisosa alkoi Rukajärven pohjoispuolelta.

Tähän näennäisesti syrjäiseen lohkoon kohdistuneen generalissimus Stalinin käskyn syynä oli se, että puna-armeija pyrki tällä hyökkäysoperaatiolla erottamaan Uhtuan suunnassa olleet saksalaisjoukot Suomen armeijasta lyömällä kiilan niiden väliin. Tälläistä hyökkäystä, mutta pohjoisempana, Stavka (puna-armeijan päämaja) oli suunnitellut jo aikaisemmin jatkosodan aikana. (Ohto Manninen (2008): Kuin Suomi valloitetaan s. 200 ja 221)

Raappanan 14. divisioona torjui puna-armeijan 32. A:an kuuluvan 27. D:n kaikki hyökkäykset. Ensin venäläiset hyökkäyksivät etulinjassa päätien eli Kotskomantien suunnassa ja myös sen pohjoispuolella Tunkuantien suunnassa Peukalonniemessä Joutsijärven etelärannalla.

Varsinainen puna-armeijan 27 D:n saarrostushyökkäys alkoi elokuun 1944 alussa. Se tapahtui Rukajärven pohjoispuolisen erämaa-alueen kautta Tsirkka-Kemi -joen yli tavoitteena Ontrosenvaaran kylä Tiiksan kylän länsipuolella. Venäläisten hyökkäyksen tarkoituksena oli edellä kerrotun strategisen syyn lisäksi motittaa koko 14 D:a Rukajärven suunnalla.

Puna-armeijan joukot lyötiin ja ne vetäytyivät takaisin erämaihin suomalaisten kenttävartiolinjan pohjoispuolelle saaden kuitenkin vastaisia operaatioita varten mitättömän sillanpään (Alcatzar) Tsirkka-Kemin länsirannalta noin 5 km Ontrosenvaaran kylästä pohjoiseen kerrottua jokivartta alavirtaan.

Oikea vetäytymispäivä 29.9.1944

Dosentti Antti Laineen mukaan viimeiset suomalaisjoukot vetäytyivät silloisen välirauhan (19.9.1944) ja nykyisen rajan Suomen puolelle 28.9.44 Lusmassa (kylä Tuulijärven länsipuolella Lieksan korkeudella). Tarkkaan ottaen asia ei ole näin.

JR 52:n rykmentin/pataljoonankomentaja Lauri Kumlin on 1950 ilmestyneessä kirjassaan "Rukajärven suunnan taistelut" sivulla 243 kertonut seikkaperäisesti suomalaisjoukkojen vetäytymisestä aselevon 4.9.44 jälkeen Suomen puolelle. Raappana antoi 12.9.44 vetäytymiskäskyn niin, että 19.9.44 saakka etulinjaa jäivät vartioimaan rykmenttien jääkärikomppaniat ja divisioonan kaukopartio-osasto. Repolassa pidettiin paraati 20.9.44, jossa ohimarssin suoritti taistelunsa Rukajärven suunnalla voittanut korpidivisioona.

Kumlinin mukaan täysin välirauhan ehtojen mukaisesti suomalaisjoukot olivat vetäytyneet rajan yli Suomen puolelle 29.9.1944. Seuraavana päivänä 30.9.1944 klo 12.00 tapahtui rajan lopullinen luovutus.

Summa summarum

Venäläiset ovat siis oikeassa sen ajankohdan (vuosipäivä) suhteen, jolloin suomalaisjoukot olivat tosiasiallisesti poistuneet Itä-Karjalasta. Muu sitten onkin venäläistä hölynpölyä.

Suomalaiset eivät olleet fasisteja ja pitivät hallussaan aluetta sotilaallisesti kestävin eikä poliittisin perustein. Sotilaallisesti miehitettyjä alueita ei koskaan jatkosodan aikana liitetty Suomen Tasavaltaan tai muutoin todettu niiden pysyvästi kuuluvan Suomelle.

Presidentti Ryti totesi 6.12.1941 Suomelle ennen talvisotaa kuuluneiden ja takaisin vallattujen alueiden ns. Tarton rauhan rajan (1920) mukaan kuuluvan Suomelle. Sen sijaan ennen talvisotaa Neuvostoliittoon kuuluneiden alueiden osalta ei todettu mitään ja niiden hallintoa varten perustettiin väliaikaista tarvetta varten Itä-Karjalan sotilashallinto.

Mannerheimin nk. Miekantuppi-päiväkäsky 11.7.1941 oli sotilaita innostamaan tarkoitettu puhe, jossa motivoitiin Itä-Karjalan kuusenperseissä taistelevia suomalaisjoukkoja karjalaisten ym. suomensukuisten heimojen ja niiden asuinalueiden vapauttamisella perivihollisesta. Toisin kuin venäläiset ja muut anti-suomalaiset väittävät Miekantuppi-puhe ei ollut poliittisesti Suomea sitova tai virallisesti käsitellyt sodan poliittista päämäärää ja tavoitetta. Mutta kyllä siitä on suur-suomi -syyttelyä piisannut näihin päiviin saakka.

Venäläiset saakoon keksiä juhlapäiviä ja muita kissanristiäisiään aivan vapaasti. Mutta huolestuttavaa siinä on Suomen kansalaisten nimittäminen fasisteiksi kuten venäjällä on jo vakiintuneesti 2000-luvulla tehty Baltian kansojen suhteen. Suoraselkäisen pietarilaisen ja venäläisen historiantutkijan mukaan fasistimiehittäjä-myytti tai -nimittely ja propaganda on historian väärentämistä. Ts. sitä samaa neuvostolaista historiaa tehdään nyky-venäjälläkin.

Artikkelissa venäläinen petroskoilainen dekaani selittää päivän olevan tarpeen "suuren isänmaalllisen sodan" muiston vaalimiseksi". Eikö venäjällä ole voiton päivän 9.5. lisäksi kalenteri täynnä erilaisia militaristisiajuhlapäiviä.

Teennäinen juhlapäivä on Putinin aikana uudelleen kukoistukseen noussutta suurvalta-ideologiaa ja yltiönationalismia. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää venäjän naapurikansoille - eikä muuten venäjälle itselleenkään.

Jälkikirjoitus

Viimeksi olen käynyt Rukajärvellä elokuussa 2004. Sitä ennen kävin vuosittain lähes poikkeuksetta itsekseni koluamassa suunnan taistelupaikkoja ja kenttävartioita. Olen käynyt päätien etulinjan asemissa Piipussa, Pallossa ja Sukellusveneessä, Suviniemessä, sitten Tunkuan tien suunnalla Peukaloniemessä sekä kenttävartioissa Arkku, Asko, Joki ja Ahvenjärven rannalla. Tietysti kesän 1944 taistelupaikoilla Ontrosenvaarassa ja Alcatzarin kukkulalla ympäristöineen. Myös Lieksajärvellä on tultu paistateltua päivää rivieralla Keihäsniemen lähellä, Repolassa, Omeliassa, Muujärvellä ja Lietmajärvellä.

Kirjoitus on hyvä päättää Lauri Kumlinin mainitun kirjan syvällisiin loppusanoihin (1950). Siinä on oivallettu terve isänmaallisuus, se mikä meitä suojasi ja erotti ennen ja nyt sotaakaipaavaisista fasisteiksi nimittelijöistä.

Hävitty sota on kansalle suuri vitsaus. Se on koettelemusten ja vaarallisen hajaannuksen aikaa. Ei meidänkään kansamme kestänyt sitä säröilemättä. Köyhtynyt maa ja uupunut kansa oli altis seuraamaan niitä , jotka päätä silittäen lupasivat paljon. Sodan vastoinkäyminen sokaisi niin, että nähtiin kansallinen onnettomuus muutaman maakaistaleen ja sotakorvausten menetyksessä. Suurempiakin vastoinkäymisiä kansallamme on ollut, ja se on ne kestänyt ja eheytynyt. Kovissa koettelemuksissakin tulisi kansan liittyä lujasti yhteen niiden peruskivien ympärille, jotka symbolisoivat maan itsenäisyyttä ja vahvistavat uskoamme tulevaisuuteen.

Eräs niistä peruskivistä on kansamme sivistys, joka velvoittaa meitä ikuiseen kiitollisuuteen ja kunnioituksen tunteeseen kaatuneita sotureitamme kohtaan. Kirkkaana on alati loistava heidän työnsä. Yksimielisenä on Suomen kansan kokoonnuttava sankarien kumpujen äärelle kuuntelemaan heidän sanomaansa syvältä maan uumenista:

"Tee, minkä isänmaasi vaati sulta, tee ihanaks´rakas synnyinmaa, onnen täyteiseks´ sen kotikulta"

Hyökkäys Talinmyllylle

Lyhyenä alkutalven päivänä 11.12.2005 ajelin Enson kautta Talin suurtaistelun alueelle Leitimojärven luoteispäähän. Tarkoitus oli kävellä panssaridivisioonaan kuuluneen jääkäripataljoona 5:n (taisteluosasto Kiviperän) hyökkäysreitti 28.6.1944 Murokalliolta Talinmyllyä kohden.

Klikkaa kuvia, linkkejä ja karttoja. Näet ne suurempina, saat lisätietoa ja pysyt kartalla.

Valokuva Aniskalan kylästä Leitimojärvelle. Suurtaistelun aikana järveen tipahti 26.6.1944 yksi lento-osasto Kuhlmeyn Stukista (Ju-87), joka sai osuman pommittaessaan noin kilometrin päässä sijainneita Talinkylän siltoja. Suomalaiset saivat pelastettua lentäjät.

Paikan päälle pääsin totisesti maastokelvottomalla Audillani. Silloin rekkojen ruhjoma, mutkainen ja kuoppainen maantie Ensosta Ihantalaan oli todella kurjassa kunnossa. Mutta eipä ollut kiirettä.

Käännyin Portihoikan tienhaarasta vasempaan Talin suuntaan. Murokallion - Hiihkallion -leikkauksen jälkeen käännyin vasemmalle Talin pellolle johtavalle kurjalle datsatielle. Sitä pitkin pääsin olosuhteisiin ja tien kuntoon nähden melko helposti Leitimojärven luoteispäähän.

Lunta oli jo puolisääreen. Arvelutti jättää auto kolmeksi tunniksi vartiotta. Mutta minkäs teit.

Nurmekselaiset jääkäriprikaatiin

Rukajärven suunnan yksi taistelukykyisimpiä yhtymiä oli jalkaväkirykmentti 52 (JR 52). Liikanimenä sillä oli purilasrykmentti, jonka se sai onnistuneen Omelian motituksen ansiosta. Tässä korpien läpi tapahtuneella koukkauksella, kalusto hevosvetoisten purilaiden avulla kuljetettuna, saarrostettiin ja lähes kokonaan tuhottiin puna-armeijan JR 337. JR 52:n väliaikainen komentaja, sen jälkeen kun eversti Raunio oli astunut Rukavaaralla 8.9.1941 miinaan, Lauri Kumlin on kirjoittanut siitä ja yleisimminkin oivan teoksen, Rukajärven suunnan taistelut (1950).

Kevättalvella 1942 vanhempia ikäluokkia alettiin kotiuttaa rintamalta Koti-Suomen vaatimiin siviiliaskareisiin. Samalla koko Suomen armeijan joukko-osastoja ryhdyttiin uudistamaan nykyajan sodankäyntiä vastaaviksi operaatio- ja liikuntakelpoisimmiksi yhtymiksi eli prikaateiksi. JR 52:n ensimmäinen pataljoona (I/JR 52) oli koottu pääosin varusmiehistä. Tälläiset joukot joutuivat reserviläisjoukkoihin verrattuna kantamaan raskaimman taakan käydyissä taisteluissa.

I/JR 52 päätettiin liittää uudelleen järjesteltävään Laguksen komentamaan jääkäriprikaatiin. Sen sotilaat siirtyivät pääosin jääkäripataljoona 5:en (JP 5), joka perustettiin Paateneen itäkarjalaiskylässä.

Näin joutui moni Nurmeksesta kotoisin oleva korpisoturi Rukajärven suojaisista ja tiettömistä ikimetsistä suursodan pyörteisiin ja karjalankannaksen ratkaisutaisteluihin. Joka tapauksessa heidät oli valittu Suomen armeijan valioyhtymään, jota tuki panssariprikaati.

Myöhemmin jääkäriprikaatista ja panssariprikaatista muodostettiin panssaridivisioona sijoituspaikkanaan Äänislinna (Petroskoi). Koulutus oli tehokasta ja jatkuvaa sekä kalusto ensiluokkaista. Rintamavastuussa ja vastahyökkäyksissä käytiin asemasodan vuosina Syvärillä.

JP 5 osallistui ensimmäisen kerran suurhyökkäyksen torjuntaan VT-aseman edustalla Kivennavan itäpuolella Polviselässä 11.6.1944. Pataljoona teki vastahyökkäyksen puna-armeijan panssarikärkeä vastaan polkupyörillä! Iivana pysähtyi, mutta hyökkäyshenkisten jääkärien tappiotkin olivat suuria.

Neuvostojoukkojen läpimurron torjumiseksi Panssaridivisioonan käskettiin hyökätä 11.6.1944 Kivennavan Polviselkään. Divisioonaa johti käytännössä Päämaja Mikkelistä 200 kilometrin päästä divisioonan oman korkeimman johdon ollessa lomalla tai muutoin poissa. Kyseessä oli tiedusteluhyökkäys, josta siirryttiin viivytykseen. Taisteluissa divisioonan panssarintorjunta tuhosi 29 neuvostopanssarivaunua. Hyökkäyksen ongelmana oli se, että kenttätykistö ja Rynnäkkötykkipataljoona eivät tukeneet hyökkääviä jääkäreitä. Hyökkäys oli kuitenkin operatiivisesti onnistunut, koska sen seurauksena neuvostojoukkoja komentanut Leningradin rintaman komentaja Leonid Govorov vaihtoi yhtymiensä painopisteen Kivennavalta Sahankylän puolelle Kuuterselkään lisäys VS. Lähde

Talin suurtaistelu 25.6.-29.6.1944

Govorovin komentamat puna-armeijat laumat olivat paria päivää 22.6.1944 aikaisemmin vallanneet massiivisella hyökkäyksellään ja suorastaan tuhoavalla epäsuoralla tulella Talin kylän murtautumalla Mannikkalassa sen itäpuolella sijainneen VKT-linjan läpi. JR 48:n pataljoonat eivät voineet hyökkäykselle mitään. Mutta sentään pystyivät rajoittamaan sisäänmurtoa reippaalla vastahyökkäyksellään. Linja vakiintui Talijoen/-puron -linjalle Talin kylän länsipuolelle. Kaikissa näissä asemissa oli jo taisteltu talvisodan loppuvaiheissa katkerasti. Silloin puna-armeija pääsi Portinhoikan tienristeyksen lähelle, kunnes rauha tuli.

Venäläisten taktiikka (Tapio Tiihonen) oli muuten sama kuin Valkeasaaren suurhyökkäyksessä 9.-10.6.1944: tehdä sisäänmurto suomalaisasemiin (22.6.1944) ja sitten houkutella paikalle ja sitoa suomalaisten reservit murtokohtaan ja sen jälkeen sitten ylivoimaisella jatkohyökkäyksellä (25.6.44) tuhota ne ja niin saada aikaan ratkaisevaa menestystä (Хелсинкиин).

Kuvassa toukokuussa 2006 Talin pellolla suomalaisasemien (JR 13) edustalla niihin jääneen Suomi-konepistoolin rumpulipas kourassa. Taustalla näkyy Talinkylän länsilaita, johon venäläisten rynnäkkö- ja suorasuuntaustykit ajoivat asemiin. Eräästä poterosta löytyi hyvin säilyneitä sotilaskiväärin patruunia (VKT 42) noin 20 kpl.

Talin suurtaistelu alkoi 25.6.1944 (ks. kartta yllä) samanlaisella manööverillä kuin aikaisemmin. Venäläisten taukoamaton tykistökeskitys pyyhki edestakaisin Leitimojärven ja Kärstilänjärven välistä Talinkannasta sekä Marjamäkeä, Ihantalaa kohti johtavan metsäisen tien suuntaan.

Talin kylän nykyinen nimi on Paltsevo / Пальцево lähistöllä kesäkuussa 1944 kuolleen puna-armeijan poliittisen ohjaajan (zampolit) eli politrukin mukaan.

Поселок. До 1939 г. деревни Tali и Ryysyla входили в состав Выборгского сельского округа Выборгской губернии (Финляндия).

Зимой 1948 г. решением исполкома сельсовета деревне Тали выбрали наименование «Пригородная». Вскоре, не без участия комиссии по переименованию, название это было заменено на «Пальцево» с соответствующей мотивировкой: «в память воина Советской Армии, погибшего на территории Кяхярского сельсовета». (Парторг роты красноармеец Владимир Пальцев погиб в июне 1944 г. под ст. Тали, позднее его прах перенесен на братское захоронение в пос. Петровка). А первоначальное название «Пригородная» в ходе перетасовки перебросили на деревню Тиенхаара. Lähde

Lukuisat pommi- ja maataistelukoneet sekä rynnäkkö- ja suorasuuntaustykit moukaroivat taukoamatta suomalaisten etulinjaa ja tykistöasemia. Pääosin ruotsinsuomalaisista koostuneen JR 13 (Wiberg) pataljoonat kyyhöttivät pienissä poteroissaan pellonlaitametsikössä ja matalissa juoksuhaudoissaan Talijoen länsirannalla.

Puna-armeijan panssarit ja niiden mukana seuraava panssarijalkaväki pääsivät murtoon Talinsuoran suuntaan Portinhoikan tienristeystä kohden ja hyökkäyssuunnassaan vasemmalle erkanevaa tieuraa pitkin Konkkalan suuntaan Kärstilänjärven pohjoispuolella. JR 48 kulunut II pataljoona viivytti Pärttylinniemen maastossa, mutta sekin joutui taipumaan.

Elokuussa 2007 kävelimme kerrottua "tietä" pitkin Pärttylinniemeen. Silloisen seurueemme jäsenen isä kaatui Pärttylinniemen ja Konkkalan tienristeyksen välittömässä läheisyydessä 25.6.1944 venäläisen maataistelukoneen pommin täysosumasta.

Talinsuoraa pitkin valtamaantietä venäläispanssarit pääsivät jopa Juustilankannakselle saakka, jossa suomalaisten vahvennetun jääkärinprikaatin vastahyökkäys tuhosi ne ja ajoi vanjat pakosalle takaisin Talinkannakselle. Entisiä asemia, ei niin tavoitteena ollutta VKT-linjaa tai "Talijoen-linjaakaan" pystytty valtaamaan takaisin vaan suomalaisten vastahyökkäys pysähtyi ankarien taisteluiden jälkeen Murokallion ja Konkkalanvuorten tasalle. Kuitenkin operatiivisesti tärkeä Portinhoikan neljäntien risteysalue jäi suomalaisten haltuun.

25.-26.6.1944 tehtiin vastahyökkäys Juustilasta Portinhoikan kautta vanhalle VKT-linjalle eli Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle pysäyttääkseen kohti Haminaa ja Kouvolaa pyrkivät neuvostojoukot. Neuvostoliitolla oli alueella noin 25 000 miestä, joista noin 1 900 kaatui tai haavoittui jo suomalaisten tulivalmistelussa. Valmisteltuaan ja toimitettuaan esikäskyn 24.6.1944 IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Laatikainen antoi Panssaridivisioonan komentajalle kenraalimajuri Lagukselle vapaat kädet vastahyökkäyksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Panssaridivisioona saavutti vastahyökkäyksessä suurvoiton. Se tuhosi vähintään 38 vihollisvaunua (lisäksi 4-5 epävarmaa tapausta) ja sai sotasaaliiksi 8-9 ajokuntoista vaunua. Omia vaunutappioita ei kärsitty. Portinhoikan vastahyökkäyksen operatiivinen merkitys oli suuri, koska sen ansiosta Neuvostoliiton 21. Armeija ei onnistunut saamaan sillanpääasemaa etenemiselleen kohti länttä. (lähde)

Jääkäripataljoona 5 (taisteluosasto Kiviperä) osallistui tähän vastahyökkäykseen panssareiden tukemana, käsitykseni mukaan valtamaantien pohjoispuolta Yliveden kylän ja Kyöpelinvuoren kautta Portinhoikkaan ja siitä Murokalliolle.

Seuraavien päivien aikana vastahyökkäystä yritti jatkaa Itä-Karjalasta saapuneen Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonan yhtymät (JR 50 ja JR 30) Murokalliolta Talinmyllyn suuntaan ja Konkkalanvuorilta Pärttylinniemeä ja Leitimon kartanoa kohden. Taistelut aaltoilivat, puna-armeijan resurssit olivat ehtymättömät ja ne saavuttivat menestystä Talista Marjamäen suunnasta luodetta Talinmyllyn kautta Ihantalaa kohden päästen jopa Vakkilan tienhaaraan saakka tällä suunnalla.

Suomalaisten hyökkäys vihollisen motittamiseksi

Selostetun kehityksen seurauksena oli syntynyt Talista Ihantalan lähistölle Vakkilaan ja Rauhamäkeen saakka suuruudeltaan kaikkien aikojen venäläisjoukkojen keskittymä ja "panssarimakkara". Vihollinen oli ahtautunut Marjamäestä Talinmyllyn kautta Ihantalaan johtavalle vaivaiselle metsätielle.

Myöhemmin paljastui, että yksistään punajalkaväkeä oli vähintään neljä divisioonaa po. alueella ja lisänä niitä tukevat panssari - ja tykistöjoukot. Ja iippoa lappasi lisää koko ajan Talin suunnasta.

Vastatoimena siihen määrättiin päivittäisissä vastahyökäyksissä kuluneet jääkäripataljoonat (JP 2, 4 ja 5) ja kaikki liikenevät muut yksiköt mm. I/JR 50 ratkaisevaan vastahyökkäykseen, joka tehtiin 28.6.1944 (huom. oheinen kartta tilanne 27.6.44). Tavoitteena oli saartaa eli motittaa Ihantalaa kohden puskevat venäläisyhtymät samanaikaisilla hyökkäyksillä: lännestä Murokalliolta Talinmyllyä kohden, pohjoisesta Ihantalasta Vakkilan tienhaaraa ja Portinhoikkaa kohden sekä koillisesta Talinmyllyä ja Nurmilampea kohden.

Kuvassa Talinmyllyn taloryhmän jäännökset.

JP 5 hyökkäsi Murokalliolta kohti Talinmyllyä. Välitavoite Aniskala saavutettiin hyökkäystä tehokkaasti tukeneen tykistöntulen ja muutaman Sturm-rynnäkkötykin avulla. Hyökkäys pysähtyi Leitimojärven pohjoispuolella Aniskalan kyläaukean itälaitaan ja Talinmyllyn länsipuolen kukkuloille ryhmittyneen vihollisen eteen.

Käydessäni paikalla 11.12.05 vielä silloin oli havaittavissa Talinmyllyn viereisellä lounaispuoleisella kukkulalla vieri vieressä jopa porrastetusti hyökkäyksen pysäyttäneiden iivanoiden poterot. Suomalaisten tappiot olivat sen mukaiset. Jääkäripataljoonan miehet vetäytyvät takaisin Aniskalaan mitättömän Leitimojärveen laskevan puron länsipuolelle, jossa asemat ovat edelleen havaittavissa.

Vihollisen 30. Kaartinpanssarivaunuprikaatin 25 vaunua kaivautui siiliasemaan Talinmyllyn mäkeen tulittaen sieltä eteneviä suomalaisia. Hyökkäys Talinmyllyn suuntaa tyrehtyi ennen puoliväliä, ja kaksi Sturmia jäi vaurioituneina kentälle. Ne saatiin kuitenkin myöhemmin hinattua korjattavaksi.

Moni nurmekselaispoika kohtasi sankarikuoleman tuossa tuhoontuomitussa hyökkäyksessä 28.6.2009 ja sen lähipäivinä. Taisteluiden nopeuden ja armottomuuden vuoksi suurin osa kaatuneista tai haavoittuneista sankareista jäi taistelukentälle. Eloonjääneet yleensä katosivat selvittämättömissä oloissa puna-armeijan käsiin jouduttuaan.

JP5	sotamies	KORHONEN	ARVI EEMELI	28.06.1944	näytä »
	jääkäri	LEVEINEN	VILHO	28.06.1944	näytä »
	sotamies	NEVALAINEN	PERTTI AULIS	23.06.1944	näytä »
	kersantti	NEVALAINEN	UNTO KULLERVO	11.06.1944	näytä »
	jääkäri	NEVALAINEN	ERKKI OLAVI	17.06.1944	näytä »
	jääkäri	NYKYRI	JUHO EDVARD	29.06.1944	näytä »
	sotamies	PUOSKARI	REINO OLAVI	28.06.1944	näytä »

JP3

alikersantti

KÄRKKÄINEN

VEIKKO AULIS

29.06.1944

näytä »

JP 5

alikersantti

HEIKURA

PENTTI

28.06.1944

näytä »

JR 30

korpraali

KÄHKÖNEN

HEIKKI

29.06.1944

näytä »

Vastahyökkäyksessä JP 5:n pataljoonan komentajana (alkaen 19.6.44) toimi nurmekselainen res. kapteeni Toivo Kaltiainen. Hän oli jatkosotaan lähdettäessä toiminut jalkaväkirykmentti 52:n I pataljoonan 1. komppanian päällikkönä. Ja joutui kerrotussa joukkojen uudelleenjärjestelyssä jääkäriprikaatiin.

Vaikka Kaltiainen ei ollut fyysiseltä kooltaan mittava, hänen sanotaan olleen "toisia päätä pitempi". Ts. kyvykäs kaikkiin tehtäviin joihin hän ryhtyi mm. sotilaana, kunnallispolitiikkona tai kansalaiskoulun rehtorina.

Kaltiainen asui perheineen sotien jälkeen jonkin aikaa Nurmeksen Porokylässä Hankoniemen "paritalossa" yhdessä Pauli-isoisäni perheen kanssa. He olivat paitsi hyviä ystäviä että toimivat aktiivisesti suojeluskunta-, kunnallispoliittisessa- ja järjestötoiminnassa.

Kuvassa Nurmeksen sankarihautuumaalla kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2009.

Totta ja melkein totta

Joissakin suomalaisissa sotajulkaisuissa mieluusti puhutaan, että hyökkäävät suomalaispataljoonat, yhtäällä JP 5, JP 2 ja 4 , I/JR 50 ja JR 30, ja puolestaan vastakkaisessa suunnassa taisteluosasto Björkmanin joukot mm. RajaJP 2, I/JR 48 ja ErP 14 olivat lähimmillään vain noin kilometrin päässä toisistaan. Ikään kuin kaikkien mottien äiti olisi ollut syntymässä, jopa onnistumassa. Kuitenkin jätetään kertomatta mitä vihollisjoukkoja heillä oli siinä välissä ja kuinka loppuunkuluneita suomalaisjoukot olivat (kaikkiaan vain paperilla noin 1 divisioona). Oma kehuttu tykistökään ei kyennyt tukemaan hyökkääviä pataljoonia, koska omat ja vihollisen joukot olivat sikin sokin taistelukentällä, eivätkä viestiyhteydet toimineet. Joka tapauksessa operatiivisesti pysyvää tulosta ei olisi onnistuttu aikaansaamaan.

Toivottomalla hyökkäyksellä oli epäonnistumisestaan huolimatta sotilaallista merkitystä. Se sitoi ahtautuneet hyökkäysryhmityksessä olevat venäläisjoukot sivustojensa puolustukseen. Näin nuorten sotilaiden verellä voitettiin aikaa Ihantalan suunnassa kirkonmäellä ja Pyöräkankaalla par´aikaa tapahtuneeseen suomalaisten joukkojen ryhmittymiseen ja asemien parantamiseen.

Tämä myytintekele on syntynyt pikemminkin Tali-Ihantalan -taistelun popularisoijien kuin vakavasti otettavien sotahistorioitsijoiden toimesta.

Sinällään puna-armeijan rynnistyksen pysäyttäminen Ihantalassa kirkonmäkeen ja erityisesti Pyöräkankaalle sekä Juustilan suunnassa on jo niin suuri saavutus, että sitä ei käy liiotteleminen.

Turhaan ei puhuta torjuntavoitosta. Se tarkoittaa, että venäläiset eivät kyenneet enää jatkamaan hyökkäystään, koska sen sotilaallinen hyökkäysvoima, joukot ja kalusto olivat siinä määrin ehtyneet ja tuhoutuneet tässä pohjolan suurimmassa taistelussa.

Ruotsin historia 1350-1600

Kuten laaja blogini lukijakunta on huomannut, eipä ole valkosuomalainen viime aikoina karjalankannaksella, inkerinmaalla saati muualla Moskovan pakkorauhan (1940) rajan itäpuolella käynyt. Eikä näillä näkymin muuten käykään paitsi rajojen oikomis- tai siirtelytarkoituksessa tai muusta pakottavasta syystä.

Aika epätodennäköistä vai?

Aikansa kuka mitäkin.


Itä-Juustilassa - Ylivedellä

Viime kerran kävin siellä 19.10.2008. Ihan päiväseltään pikaisesti vaippa-, elintarvike- ja polttoaineostoksilla Viipurissa. Sitten pohjoista kohden, josta Portinhoikan risteyksestä käännyin vasempaan viivasuoraa vanhaa suomalaismaantietä kohti Juustilan sulkua ja Saimaan kanavaa kuin torjutut venäläistankit 25.6.1944 ikään. Parin tunnin aikana hunttasin ympäri taistelumaastoa, johon puna-armeijan hyökkäys pysähtyi kesällä 1944. Oli kiire takaisin ostoksieni kanssa pikkuisen Laura-löpöttäjän luokse.

Kävellessäni metsässä tuli muuten aikaisemmista kerroista poikkeava erikoinen tunne siitä, että en palaa tänne. Olin vielä törmätä metsässä vanjoihin. Mutta heitä oli helppo väistää sen ainaisen kovaäänisen molotuksen ja posmituksen vuoksi. Taisi se mahorkkakin haista kuten Lehväslaihon sotaromaaneissa.

Lehväslaiho muuten osallistui jääkäriprikaatin tekemään Juustilan puomilta alkaneeseen vastahyökkäykseen 25.6.44 suomalaisen T-34 kärkivaunussa kuljettaen sitä kuvassa näkyvää tietä pitkin Portinhoikkaa kohden antaen. Iivanat saivat kyytiä ja muutama venäläistankki, muuten samanlaisia T-34 -panssareita, päätyi romuraudaksi.

Tällä alueella käyskentely vaatisi venäjän raja-fsb:n erikoisluvan. Vaan unohtuipa sellainen hankkia, joka ikinen kerta. Miksi venäläisturisteilla ei ole samanlaisia liikkumis- ja maanhankkimisrajoituksia Suomen puolella, kymmeniä kilometrejä leveitä epämääräisiä rajalupavyöhykkeitä.

Tältä paikalta lähti Suomen rauhanvaltuuskunta (Hackzell, Enckell, Heinrichs, Walden ym) 2.9.1944 hieromaan aselepoa vanhan vainolaisen kanssa.

Aseleposopimuksen mukaan molempien osapuolten olisi pitänyt keskeyttää kaikki taistelutoimet aamulla 4.9.1944. Mutta näin tapahtui vain suomalaisjoukkojen osalta. Vanhan venäläisen tavan mukaan puna-armeijan aseet vaikenivat moni paikoin vasta aamulla 5.9.44. Kaiken lisäksi venäläisten aselepo alkoi vasta tuntia myöhemmin kuin suomalaisten.

Runeberg :"Kaksitoista meidän kello on mutta ryssän kello on
yks"

Reino Arimon mukaan 99 suomalaista sotilasta kaatui vielä aselevon jälkeen, koska puna-armeija jatkoi sotatoimia tulitauosta huolimatta. 


Jälkisyntyinen venäläisten selitys on se, että Suomen hallitus ei kuulema pannut aselevon ehtoja täytäntöön, koska Suomen armeija ei aloittanut välittömästi sotatoimia Suomessa olleita saksalaisjoukkoja vastaan. Kuinka Suomen armeija olisi voinut olla kahdessa paikassa yht´aikaa ja kuinka ihmeessä puna-armeijan joukot tiesivät "rikkomuksesta" reaaliaikaisesti.


Sellainen se on ryssän aika ja totuus.
Saldo - Итого

Mitä matkailustani jäi sitten käteen?

Nyt riittää "karmeita tarinoita repussa mulla", konkreettista tietämystä alueen historiasta ja nykytilasta. Venäjän kieli ja kulttuuri tuli tutuksi. Vahvistui katkeruus ikiaikaisten suomalaisalueiden alakulosta ja hävityksestä. Syntyi vastenmielisyys venäläisissä esiintyvää äärinationalismia, militaristisuutta ja ylipäätään törkeää herrakansa-mentaliteetia ja -käytöstä. Sanalla sanoen moukkamaisuutta kohtaan.

Toisaalta muutaman venäläisen kaverinkin sieltä sai. On siellä sivistyneitä ja kunnon ihmisiäkin. Mutta sellaiset eivät koskaan menesty ja vallitse tuossa valheen, petoksen ja korruption maassa - pahan valtakunnassa kuten Ronald Reagan osuvasti sanoi.

Erään mukaan edellä lausuttu osoittaa kielteistä suhtautumistani venäläisiin. Hän kuten harvat muutkaan suomalaiset eivät tiedä tai halua tietää, mitä ja kuinka venäläiset todella itse ajattelevat ja arvostelevat valtiotaan ja kanssakansalaisiaan. Valistuneet venäläiset allekirjoittavat sanomani. Joskin he myös kummeksuisivat, että mitähän tuo tsuhna siitä itse sellaista kokemattomana oikein tietää.

Mutta minä sain sen 275 jevroa!


Ylipitkitetty juttu kirjan kansikuvasta

Otsikkona blogissa on ruotsalaisen Norstedts kustantamon vuonna 2010 ilmestyvä historian perusteos "Sveriges historia 1350-1600". Tämä teos kuuluu osana Ruotsin historiasta kertovaan kirjasarjaan, jonka aikasemmat osat on kirjoittanut Lundin yliopiston professori Dick Harrison. Hän on Peter Englundin ja Herman Linqvistin ohella yksi Ruotsin tunnetuimpia historioisijoita, popularisoija.

Olen matkoillani ottanut paljon tallenteita, pääasiassa valokuvia. Tästä materiaalista osaa voitte katsella blogini linkistä "kuvia historiallisilta- ja taistelupaikoilta".

Vaan tässä männä kuukautena (30.3.09) herr Carl Åkesson Tukholmasta otti minuun Googlen Panoramion-kuvapalvelun kautta yhteyttä. Hän pyysi saada käyttää valokuvaani Viipurin linnasta mainitun ruotsalaisen historiakirjan kansikuvaksi. Kirjoituksen ensimmäisestä kuvasta näette tuloksen. Jättefint!!

Tietysti suostuin hänen pyyntöönsä. Hyväksyin kakistelematta ruhtinaallisen 275 € palkkion. Verottajaa tämä tuskin kiinnostaa, sillä kaikkiaan tuloslaskelmat ja taseet ovat persneton puolella ja syvällä.


Suomalaisuus velvoittaa tietämään juurensa

Pidän suurena kunniana, joskin sattuman kantamoisena sitä, että kuvani juuri Viipurin linnasta pääsi historian perusteoksen kansikuvaksi seuraavin valkosuomalaisin perustein:

Karjalan palautus Suomelle on minulle periaate ja tavoite. Voi se olla myös toiveuntakin.

Isovanhempani isäni puolelta asuivat Viipurissa 1930-luvulla. Isoisäni toimi Kajaanin seminaarista vastavalmistuneena kansakoulun opettajana Viipurin mlk:n Yliveden kylässä (Portinhoikan länsipuolella Juustilaan päin) ja Viipurin Reaalikoulun opettajana. Hän harrasti ahkerasti suojeluskuntatoimintaa, mihin Viipuri varuskuntakaupunkina antoi oivat puitteet.

Niitä taitoja testattiin käytännössä muutama vuosi myöhemmin. Pauli-ukki haavoittui Talvisodan Väliaseman taisteluissa 19.2.1940 Viipuria ja Suomea puolustaessaan. Hän menetti vasemman silmänsä Honkaniemen pysäkin lähistöllä Näykkijärven rannassa toimiessaan kiväärijoukkueenjohtajana ja nopean "virkakierron" johdosta myös komppanianpäällikkönä.

Kuvassa Muolaan luterilaisen kirkon portaat. Kirkko maineen tuhoutui täydelleen talvisodassa. Se sijaitsi etulinjassa ja paikalla käytiin ankaria taisteluita.

Lisäksi perinteisen sukututkimuksen perusteella on selvinnyt, että sukulaisiani on asunut karjalankannaksella: Muolaassa, Raudussa ja Kivennavalla. Sieltä heistä osa kulkeutui ns. äyrämöisinä Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana 1600-1703 asumaan inkerinmaalle Tuutariin: kylissä Karhila, Nikkarila ja Rötsänsilta.

Tuutari (Duderhof) on pitäjä kauniilla kukkulamannulla keskellä silmänkantamatonta laakiota. Nykyään se tunnetaan mm. kauniista suomalaisesta kansallispuvusta.

Äidilläni on muuten sellainen isoäidin perintönä, koristeluna mm. suomalaismytologinen hakaristikuviointi rintamuksella. Taisi venäläisillä vähän naama venähtää sen nähtyään 1.9.2007.

Dna-sukututkimuksen perusteella on yllättävästi paljastunut, että isänpuolen suvun kantaisä on ennen 900-lukua asunut Suomenlahden pohjukan ja Laatokan eteläpuolisella alueella, siis inkerinmaalla. Kenties vaikka Nevan rantamilla talvipalatsin rannassa.

Tämä tieto kertoo myös olennaisen suomen heimon asutushistoriasta: ryssä on potkinut itämerensuomalaiset kansat "Volgan mutkasta" paremmilta viljavilta mailta kohden koillista kolkkoa korpea. Ja sen takia täällä kärvistellään. Toki viimeisen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovatkin Ukrainasta ja asuttaneet Itämeren ympäristöä. Asia on riitainen, kuten suomalaiset yleensäkin.

Olen reissuillani pääasiassa itsekseni käynyt kaikissa mainitsemissani paikoissa. Olen aina tiennyt, että se on suomalaisperäistä maata ja vieläkin osa meidän historiaa ja kulttuuriamme. Mutta silloin en ollut vielä perillä siitä, että sukuni on asustellut niillä mailla: kannaksella, inkerinmaalla, johon tietysti nykyinen Pietarin kaupungin alue kuuluu.


Inkerinmaalla 10.6.2006

Itse kansikuvaksi päätyneen valokuvan otin 10.6.2006, puna-armeijan suurhyökkäyksen 1944 alkamisen vuosipäivänä. Olin silloin vielä huoleton ja perheetön poikamies. Aikaa riitti resuta ja koluta siellä.

Lähdin reissuun lauantai-aamulla aikaisin. Matkalla ostin Savitaipaleen tienoilta ynseältä myyjältä kahvilan taimien myyntipisteestä kaksi istutettavaa kukkaa, sininen ja valkoinen. Istutin kukkaset jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkille inkerinmaan Valkeasaaressa kuten kuvasta näkyy (klikkaa).

Puna-armeijan suurhyökkäyksen tulimyrsky aiheutti tällä paikalla JR 1:lle noin 800 soturin menetykset kaatuneina ja haavoittuneina. Tämä johtui puolustuksen yleisestä laiminlyönnistä, vaikka tulevan hyökkäyksen valmistelun merkit olivat selvät. Se oli Suomen sotilasjohdon, päämajan ja Laatikaisen armeijakunnan raskain laiminlyönti.

Levassovan autio

Jatkoin siitä vielä Kivitietä - Viipurin maantietä pitkin Pietaria kohden kuitenkin ennen Jukin risteystä kääntyen oikealle Levashovoon. Kävin Levashovon lentokentän vastapäätä sijaitsevalla Pohjolan suurimmalla teloitus-/ teloitettujen hautauspaikalla tuolloin ensimmäisen kerran. Paikalla oli minun lisäkseni vain kaksi mummoa.

Tuli paikasta vaivautunut olo.


Toksovassa

Sen jälkeen suuntasin Toksovan luterilaiselle kirkolle. Kun videokamerani akku temppuili, paikalle ilmestyi inkerinsuomalainen mies Lankinen. Hän tuli entisenä kirkon vartijana tsekkaamaan, kuka kirkolla oikein kuleksii.

Hän kertoili selvällä suomella suksensa menneen jostakin syystä ristiin jonkun kirkkoherran kanssa ja sen vuoksi hän sitten toimi kirkon vastapäätä sijaitsevan Toksovan talviurheilukeskuksen (Ohta-park)vartijana.

Vartija Lankinen esitteli paikkoja ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita. Jopa ei naisten ja lasten kuultavan jutun kirkon siirtymisestä vuonna 1990 paikallisen mafian piip-ravintolaläävästä takaisin Inkerin kirkolle alkuperäiseen käyttöönsä.


Lempaalan kirkonportailla

Turistuamme ainakin kahden tunnin ajan ja kieltäydyttyäni jopa hänen tarjoamastaan majoituksesta kotonaan aloin paluumatkan tarkoituksenani poiketa Lempaalan luterilaisen kirkon rauniolla samannimisen järven rannalla.

Mesta oli helppo löytää. Paikalla oli sattumoisin sotaromunkerääjä-iivana piippaavan metallinetsimen ja lapion kanssa ähräämässä - kirkko- ja hautausmaalla! Älysi sentää hiippailla sivummalle mulkaistuani vähemmän ystävällisesti hautarauhanloukkaajaa.

Ja taas sattumus tapasi. Kirkonraunion perustuskiviin oli JR 1:n perinnekilta kiinnittänyt täsmälleen samanlaisen muistolaatan kuin Valkeasaaressa olevaan kiveen, jossa olin aamupäivällä käynyt. Paikalla oli vieraillut panssarikillan porukkaa kuivuneestä seppeleestä päätellen.


Satunnainen valokuvan näppääminen

Ajoin Audi lievästi savuten Ristikiven ja Siiranmäen taistelumaaston sivuitse. Kivennavan kylään saavuttuani käännyin kylän keskustan tienrististä oikealle kohti Viipuria. Jatkoin Kyyrölän kautta kulkevaa ikivanhaa Viipurin valtamaantietä.

Iltasella olin vähän jo uupunut. Mutta silti poikkesin Viipurissa tarkoituksenani käydä Karusell-gipermarketissa tai Sorvalin valinnassa.

Ilta-aurinko helli Viipurin linnaa siinä määrin kauniisti, että varta vasten pysähdyin linnan viereen ottamaan kuvan. Jouduin tietä ylittäessäni vielä väistelemään päättömästi kaahailevia iivanoita. Sitten otin kirjaimellisesti vain yhden valokuvan kohteesta.

Ja loppu onkin sitten sveriges histuuriaa.

Rajankäynti 2008

Kohteena karjalankannaksen rajaseutu

(klikkaa hiirellä kuvia ja näet ne suurempina, klikkaa linkkejä niin saat lisätietoa)
Lähes joka vuosi vuodesta 1996 alkaen olemme työssätutuiksi tulleiden ja vaihtelevalla kokoonpanolla tehneet matkoja lähialueille. Baltian maissa on käyty, karjalankannaksella kahdesti, Pietarissa ainakin kerran, Itä-Karjalassa kerran, jopa Novgorodissa ja Murmanskissakin asti.

Itse olen ottanut osaa matkoille vasta vuodesta 2002 alkaen mutta sitäkin innokkaammin. Ja nyt viime aikoina olen toiminut järjestelytehtävissä so. koordinaattorina, navigaattorina, tulkkina, historian kertojana jne yhdessä matkakonkari Leon kanssa.

Viimeisten matkojen pääteemana on poikkeuksetta ollut sotahistoria. Viralliset tapaamiset tai juhlavammat miitingit ovat jääneet ohjelmistosta pois. Ehkä enää ei ole ollut tarvetta tahi mahdollisuutta saada työnantajilta rahoitusta tai vapaita lomapäiviä matkaa varten.

Raskasta ja synkkää aihepiiriä on kuitenkin yritetty keventää ihan tavallisella turismilla ja historialla tutustumalla laajemminkin kannaksen ja inkerinmaan suomalaiselämään. Vaikka sodat siirtävät rajoja, aiheuttavat kärsimyksiä ja menetyksiä, ne sinänsä ovat lyhytaikaisia poikkeuskausia. Todellinen ihmisten elämä ja kulttuuri on rauhanajan historiaa.

Suuntana kannas - välitavoitteena Pyhäjärvi

Erinomainen hovimatkatoimistomme Te-Matkat järjesti meille tutun ja turvallisen Veli- kuljettajan, sopivan kokoisen bussin ja varasi majoituksen Musakalta ja Terijoelta sekä hankki tarvitseville vielä ryhmäviisumit.

Bussi lähti elokuisen harmaana aamuna kello kuusi reikäreikä Kuopion torilta. Kulkuneuvo pysähteli matkalla etelää kohti ottaen kaikille entuudestaan tutut matkamiehet kyytiin.

ABC-Viipurinportin lounaan jälkeen saavuimme Nuijamaalle rajanylitykseen. Sikäli oli huonoa tuuria, että edellämme oli yksi iso turistibussi, joka viivytti venäjän tullissa arviolta tunnin verran. Siinä rupesi jo suu napsamaan, kun puhe vääjäämättä siirtyi Rättijärven magaziinin ja Juustilan Valinnan tarjontaan.

Ensimmäisenä varsinaisena kohteena oli Äyräpään (kuva kirkkomaalta marraskuulta -05) sillanpääasema Vuosalmella. Vaikka sataa tihuutti, ihailimme Vuoksen kauneutta ja tutkimme Äyräpään kirkon raunioita. Kerroin paikalla talvi- ja jatkosodassa käydyistä taisteluista kosteista olosuhteista johtuen tiivistetysti. Suomalaisen sotilashautausmaan muistomerkin luona muistimme suomalaisia sankarivainajia. Siitä jäi meidän jälkeemme muistuttamaan hautakynttilä.

"Siin´oli kehtonsa heillä, siinäpä viljansa heilimöi, siinäpä on
hautansa heillä, koska jo viikate laihoon löi. Siitä he myös ylösnousevat kerran, aamuna Herran. (Y. Jylhä "Mullan marttyyrit")

Seuraavaksi ohjelmassa oli virallinen tankkaustauko Kiviniemessä (Losevo), terassilla Vuoksen rannalla. Selostin lyhyesti paikalla molemmissa sodissa käydyistä taisteluista. Lisäksi puhetta oli paikalla 1800-luvulla tapahtuneesta kanavankaivuusta ja Vuoksen virran suunnan muutoksista.

Hyvävointisina saavuimme ensimmäiseen yöpymispaikkaan Musakan Lomarantaan kauniin Pyhäjärven (Plovodoje) rannalle. Heti me nälkäiset pääsimme päivälliselle ja erinomaiseen saunaan. Uida pulahtelimme ja tarinoimme pitkälle yöhön saakka.

Elokuussa 2007 muuten yövyimme ensimmäistä kertaa Musakalla. Silloin kävimme
Musakan järjestämällä merimatkalla Laatokalla Konevitsan luostarissa ja sen
jälkeen suuntasimme Käk´salmeen. Konevitsassa kannattaa ehdottomasti
käydä. Käkisalmeen älkää menkö.

II matkapäivä - Raasulin ja Lempaalan kautta Terijoelle
Aamusella heräsimme kukonlaulun aikaan klo 6.00 silmät kirkkaina. Jälkeen muutaman syvällisen ajatuksen ja piristävänkin, sekä videokameran ja sen kuvaajan laadun arvioinnin, seurueemme kylmänsodan veteraanijäsen ja reservin kapteeni intoutui jo ennen aamiaista lausumaan päivää varten isänmaallisen ja hengenvoimaa antavan runon:

Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas
puolustaamaani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta.

Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä. Kätes peltoja
siunatkoon! Täällä suojelen niitä. 

Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä. 

Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman ja *Putinin haamut. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu.

Mut isät harmaat haudoissaan aaveratsulla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa. 

Henget taattojen, autuaat, kuulkaat poikanne sana - jos sen
pettäisin, saapukaat koston armeijana. 

Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, suojelen maani rajaa! 

Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne. 

Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten. 

Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä. 

(Uuno Kailas "Rajalla", 1932, *modernisoinut valkosuomalainen 2008)

Syötyämme tukevan aamupalan ja kiitettyämme isäntäämme Antti Musakkaa oivallisesta majoituksesta, syöksyimme kohti Rautua (Sosnovo) ja rajaa. Pysähdyimme taas Kiviniemessä, sitten pikaisesti orjanristillä Raudun kohdalla. Mutta ryssimme vapaussodan taistelupaikan Kuolemanlaakson (5.4.1918, Kylmäoja), minun erehdyttyä risteyksestä. Se oli muuten ainoa navigatsioonivirhe koko reissulla. Pelattiin ihan omilla kartoilla ja nokkasuunnalla, ei GPS:llä.

Raudun pitäjä Raasulin rajakylän (Orehovo) kohdalla hiljensimme vanhan valtakunnanrajan kohdalla, joka sijaitsee peltoaukean muuttuessa metsäksi alaspäin viettävässä rinteessä.


Pysähdyimme noin parin kilometrin päässä inkerinmaan puolella risteyksen kohdalla. Siinä vasemmalla puolen korkean mäenpäällä käväisimme suomalaisten joukkojen jatkosodan aikana rakentamalla kookkaalla bunkkerilla. Toisella puolen tietä olisi johtanut polku vanhalle rajalle, mutta sinne emme lähteneet.
Seuraavaksi toppasimme Lempaalanjärven rannalle, sen puolivälissä länsirannalta pistävään Pappilanniemeen. Paikalla sijaitsi luterilainen kirkko aikaisintaan vuodesta 1611 alkaen vuoteen 1937 saakka.


Stalin likvidoi Kirovin jutun ym. mielipuolisten murhakampanjoidensa nimissä muiden piruparkojen lisäksi paitsi suomalaisia myös suomalaista kulttuuria. Vain kirkon kivijalka ja portaat, haudat ja muistomerkiksi pystytetty luodinreikien rei´ittämä ja sirpaleiden silpoma kirkonristi muistuttivat Lempaalan edesmenneestä suomalaiskirkosta.


Inkerinsuomalaista rajaseutua puhdistettiin 30-luvulla "turvallisuussyistä" ikiaikaisesta suomalaisasutuksesta ja harattiin heistä kulakkeja ym. kansanvihollisia. Kaikiaan Suuren vainon 1937-38 aikaan likvidoitiin noin 15.000 suomalaista mm. inkeriläisiä talonpoikia, Pietarin suomalaisia, punikkeja, loikkareita, itä-karjalaisia jne.


Pappilanniemessä sijaitsi myös suomalaisjoukkojen etulinja syyskuusta 1941 kesäkuun alkuun 1944 saakka. Monta joukko-osastoa vartioi isänmaan koskemattomuutta näissä kuopissa. Muun muassa JR 1:n perinnekilta oli kiinnittänyt muistolaattansa kirkon kivijalkaan lakonisesti "sodan tapahtumien muistoksi".


Seuraavaksi pakitimme hieman takaisin pohjoiseen päin. Piipahdimme LukOilin huoltamolla kahvilla ja piirakalla, ostimme elintarvikkeita sekä sorkkasimme polttopuita ja tenttua (nuotioon). Ja tietysti pesasimme kädet vessassa.


Pähkinäsaaren rauhan rajapyykillä Ristikivellä

Matka jatkui inkerinmaan puolella länttä ja vanhaa rajaa kohden. Vaivatta tapasimme vaatimattoman opasteen Ristikivelle, joka sijaitsee korpitaipaleen suoran vasemmalla eli eteläpuolella. Oli sitten saavuttu Pähkinäsaaren 12.8.1323 rajalle, sekä samalla taasen myös Tarton rauhan rajalle, voimassa 19.9.1944 saakka.


Rajakiven, jossa oli risti, viereen oli venäläinen Karelija -karjalankannaksen historiallinen seura (Balasov, Zhitov, Stepanov, Kizhkurno ym.) tehneet muistomerkin tästä "suoalueella" Rajajoen ja Saijanjoen ylälatvojen välisestä rajapyykistä/ kiintopisteestä.


Tämä nostatti iskuryhmämme isänmaallisiin aatoksiin. Päätimme yksimielisesti ilman äänestystä saati soraääniä lähettää ensitilassa Taljalle faxin siitä, että olemme ottaneet haltuumme vanhan rajan ja pyydämme toimintaohjeita. Paikalla ei kuitenkaan ollut faxia ja kukaan ei älynnyt tekstariakaan lähettää. Tiedoksianto jäi valloitushurmiossa tällä erää tuonnemaksi.

VT-linjalle Siiranmäkeen ja Kivennavalle

Davai paitjom, ja kiväärinpiipulla selkään!
Siiranmäkeä kohti kolistelimme erikoista betonilaatoista tehtyä tietä pitkin. Tämä tie johtaa Pihlaisilla sijaitsevaan entiseen neuvostotukikohtaan. Siellä väitetään olleen jos ei nyt ihan mannerten välinen niin ainakin pitkän kantomatkan ohjusten tukikohta.

Suurselän aukean kohdalla me tsuhna-durakit erkanimme betonibaanalta Siiranmäkeen johtavalle dorogalle eli "tienkuvatukselle". Tauon pidimme taistelun muistomerkillä. Siinä pyörittyämme ja historioituamme hetken käristelimme kotimaisia grillimakkaroita.

Mahat kotimaisesta kasvisateriasta tyydytettyinä lähdimme samaa betoniväylää pitkin Kivennapaa (Pervomaiskoje) kohden. Matkalla ohitimme VT-linjan Palomäen taistelupaikan. Se näkyi hyvin iivanoiden pystytettyä kesällä puisen ristin hakkuuaukealle mäen päälle.


Vuosi takaperin kävin tällä taistelupaikalla itsekseni. Samaan aikaan siellä oli venäläisiä nuorukaisia pusikossa etsimässä metallinilmaisimilla sotaromua. Minäkin tapasin muutaman panssarintorjuntakanuunan (75 mm PAKK) kranaattien metallisia koteloita. Joka tapauksessa sotaakaipaavaiset pikku-iipot säikähtivät kuullessaan minun liikkuvan pusikossa. Kontioksi kai luulivat.


Noin 1 km ennen Kivennavan kirkonkylää jalkauduimme tarkastelemaan taas VT-linjan bunkkereita, joissa JR 11 taisteli kesällä 1944 siihen saakka. kun toisaalla Kuuterselän läpimurto uhkasi selustayhteyksiä . Tien molemmin puolin linnakkeet olivat täysin räjäytettyjä, kauempana jopa pääsi lukemaan bunkkerin sisäänkäynnistä sen olevan "sirpaleen kestävä". 


Tästä luokittelusta puheen ollen, en ole tavannut kertaakaan "osuman kestävää" bunkkeria. Sen tyyppiset venäläiset lienevät räjäyttäneet kaikki perusteellisesti sodan jälkeen. Eihän venäläisen kulttuurikansan käsittelyä kestä mikään kansa tai rakennelma.


Kivennavan läpi ajoimme Jalkalan kylään Lenin-museolle. Siellä pietarinsuomalainen tehtailija Parviainen piilotteli ennen vuoden 1917 vallankumoustapahtumia kerrottua suurterroristia tiluksillaan. Rakennuksen päälle oli rakennettu neuvostoaikaan jyhkeä katos, jotta tälläinen reliikki säilyisi meidän päiville ihmeteltäväksemme.

Mielenkiintoisempi kuin itse Parviaisen kortteeri oli sen vieressä sijaitseva erinomainen museo. Siellä oli todenmukaisesti esitetty karjalankannaksen historiaa ja sotatapahtumia. Lisäksi tarjolla oli laajasti suhteellisen luotettavien venäläishistorioitsijoiden Balasovin (Stepanov, Kizhkurno, Zhitov) kirjallisuutta.


Ostin venäjänkielisen "Neizvestnaja voina 1941" -teoksen. Se kertoo, kuinka suomalaiset joukot valtasivat takaisin karjalankannaksen, oman alueensa. Ja myös kuinka neuvostoliitto ja venäläiset laittomasti valloittivat alueen talvisodassa. Mitenhän tämän sanoisi poliittisesti korrektisti, että voi kai niitä rehellisiäkin vanjoja kourallinen olla. Mutta huomautan, että venäjän nykyinen virallinen totuus, koulukirjat ym. eivät ole mainittujen teosten mukaisia.

Tänään hän on ylin ystäväsi, huomenna hän tappaa sinut,
mutta ylihuomenna hän jo itkee hautajaisissasi. (Taiteilijaprofessori Kari
Suomalainen venäläisistä)

Siinä olikin sitten pitkän elokuisen syyspäivän virallinen repertuaari. Majoittauduimme Terijoella (Zelenogorsk) Hotelli Heliokseen. Saimme hyvät huoneet loistavalla näköalalla Suomenlahdelle ja heti pääsimme keskinkertaiselle illalliselle. Valitettavasti saunaa emme saaneet käyttöön kuin vasta seuraavalle illalle. Kuva helteiseltä heinäkuulta -05. I


Iltasella osa seurueesta piipahti hotellin baarissa. Se oli varsin tyyris ja tylsä mesta. Varsinkin verrattuna rantatien toisella eli merenpuolella sijaitsevan vaatimattomamman Hotelli Rivieran tanssiravintolaan. Tässä menomestassa innokkaimmat humppasivat seuraavana iltana itärenkutuksien tahdissa ja globaalien 70-luvun retroiskelmien jytkeessä. Eräskin Suomen urho tanssitti jopa naistarjoilijaa niin innokkaasti, että poislähteminen oli haikean vaikeeta.


III matkapäivä - Kronstadtin ja Levashovon kautta Valkeasaareen


Seuraavana aamuna lähdimme aikataulun mukaan klo 9.00 aikaan kohti Kronstadtia (Retusaari, Kotlin).
Ensimmäinen pysähdys oli entisellä valtakunnanrajalla Rajajoen Ruostekanavalla kuuluisan Sormenkärki-tukikohdan läheisyydessä. Siitä jatkoimme Siestarjoen kautta massiiviselle Pietarin kierto- eli kehätielle (KAD, "koltchevaja avtomobilnaja doroga). Patotietä pitkin posotimme 12 km:n merimatkan Kronstadtin linnoitussaarelle.


Kronstadt
Paitsi että siellä on 30.000-45.000 asukasta, siellä myös sijaitsee venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Suurin satamassa näkemämme sota-alus oli iso hävittäjä, sukellusvenekin nähtiin.
Sotasataman viereisessä puistossa mulkaisimme Pietari I:n patsasta. 

Lisäksi ostimme tuiki tarpeellisia matkamuistoja. Teräaseet näyttivät kiinnostavan. Itse ostin kuten aina jääkaappimagneetin, jossa Kronstadtin Suuri Merikirkko oli palapelin tapaan jäljennetty. Lisäksi partio kävi postikonttuurissa postittamassa synttärikortin Suomeen.

Suuri Merikirkko on todella niin suuri, että se näkyy meren ulapan yli entiseen Suomeen, Terijoelle saakka. Sisällä menimme laivastomuseoon. Neuvostoliiton puolustusministeriön painamat biletit maksoivat 300 rupiaa per tsuhna. Kannattaa käydä vilkaisemassa tätä museota, jos botskit, historia, tykit ym rekvisiitta kiinnostavat.

Kronstadtissa emme malttaneet käydä vielä lounaalla. Sen sijasta paikallisesta Siwasta täydensimme ruoka- ja juomavarastoamme. Bussin keulan suuntasimme takaisin samalle patotielle Parkalaa ja Levashovoa kohden. Mantereelle saavuttuamme kehätie parani erinomaiseksi. Rannikolla Koronnenän (Gorskaja) kohdalla kerroin kehätien oikealla eli eteläpuolella sijainneesta venäläisten sotilaslentokentästä (nykyään siviilikenttä). Kenttä ei aivan näkynyt kehätielle saakka.

Joka tapauksessa tämä oli eräs lentokenttä, johon suomalaiset pommikoneet tekivät kostoiskuja venäläisten keväällä 1944 tekemien Helsingin pommitusten jälkeen. Kun venäläiset pommikoneet olivat palaamassa Tallinnaa pommittamasta, suomalaispommarit ujuttautuivat yöllä Suomenlahden yllä jononjatkoksi venäläiskoneiden perään. Kun venäläiset laskeutuivat lentokentilleen (Koronnenä-Gorskaja, Kasinhäntä-Kasimovo, Levashovo, Komendantskoje) he saivat suomalaisten pommilastit niskaansa. Tämä tarina on tosi.
Parkalan (Pargalovo) risteyksestä noin 10 km rannikkolta, erkanimme kehätieltä pohjoiseen Viipurin maantielle. Heti läheisen Jukin liikennevaloristeyksen jälkeen käännyimme vasemmalle Levashovoon eli itseasiassa takaisinpäin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Levashovon lentokentän portin kohdalle. Toisella puolen sijaitsi surullinen mutta ei kuuluisa teloituspaikka, Levassovan autio (Levashovskoje pustoi).

Levashovo - Levassovan aution teloituspaikka

Heti teloituspaikan portista sisään mentyämme oli oikealla puolen GPU:n ja NKVD:n murhamiesten entinen kortteeri ja nykyinen pieni museo. Museosta muutamat ostivat paikasta kertovan kirjasen muistoksi ja muistutukseksi Pohjolan suurimmasta teloituspaikasta. Paikkaa ylläpitää tätä nykyä Pietarin kaupunki.

Jatkoimme uhrilehdon läpi kävellen suomalaisten teloitettujen muistomerkille. Vieressä olivat myös inkeriläisten, virolaisten, saksalaisten, puolalaisten ym. pääasiassa valtioiden pystyttämiä muistomerkkejä. Lisäksi nähtävissä oli paljon yksittäisiä hautaristejä ja emaloituja valokuvia teloitetuista Neuvostovallan uhreista. Ilmeisesti omaiset olivat tuoneet niitä paikalle ja kiinnittäneet puihin.

Tällä karmaisevalla neuvostouhrien kaatopaikalla ja joka sijaitsi vain alle 20 kilometrin päässä Suomen vanhalta rajalta, teloitettiin tai sinne tuotiin teloitettuja ja kuolleita Leningradin vankiloista haudattavaksi joukkohautoihin nykyisen tiedon mukaan hieman alle 47.000 ihmistä.

Suomalaisia paikalle arvioidaan tuodun noin 3.000. He olivat pietarin ja amerikansuomalaisia, inkeriläisiä, loikkareita, vapaussodan aikana paenneita punaisia, itä-karjalaisia, muurmannin ja siperian suomalaisia jne. Ja varsin todennäköisesti myös niitä suomalaisia sotavankeja, jotka jatkosodan aikana päätyivät NKVD:n käsiin eivätkä päässeet tavallisille sotavankileireille.

Yksi traaginen kohtalo. Muurmannin rannikon suomalaisen kirjailija Sven Lokan isä päätyi tänne vain noin kolme viikkoa Muurmanskin alueella tapahtuneen pidätyksensä jälkeen suurien neuvostovainojen vuosina 1937-38. Poika päätyi "vain"vankileirille. Tälläista tapahtui, vaikka Itä-Karjalassa Karhumäen lähellä oli erikseen Sandormohin teloituspaikka (ainakin 9.500 uhria) ja Petroskoista etelään Punakangas (Krasnyi Bor noin 1.200 uhria) Derevvannojen kylän lähistöllä lähellä Äänisjärveä.
Oli huojentavaa jättää taakseen teloituspaikan portti. Aikaisemmin kaikilla ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Alla linkki Levassovan autiosta ja ohjeet, kuinka sinne pääsee perille.

http://visz.nlr.ru/eng/pm/levashovo/

Tärkeintä meidän suomalaisten kannalta on se, että Suomeen ei koskaan tullut samanlaisia teloituspaikkoja saati pronssisotilaita. Siitä saamme kiittää itsenäisyyden ajan sotien aikaisia valtiojohtoja ja uhrautuvia sotilaitamme.

Mikä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine; ja
rinnalla tuntomme tuomion muu kunnia on meille arvoton, katinkultaa kiitos ja
maine. (Y. Jylhä "Hyvästi, Kirvesmäki")

Valkeasaari - suurhyökkäyksen läpimurtokohta

Sivuteitä pitkin köröttelimme Uuteen Valkeasaaren (Novyj Beloostrov), josta välittömästi ennen Rajajokea käännyimme Pietarin-Viipurin radan yli kohti pohjoista ja Myllykylää (Aleksandrovka). Tämä kylä sijaitsi jatkosodan aikaan rintamalinjalla. Kävimme paikallisessa kyläkaupassa. Tein pienen kävelyretken entiselle Aleksandrovkan kirkolle, jota osoittaa puinen ortodoksiristi pellon keskellä.

Suurhyökkäyksen alettua 9.-10.6.1944 joukkue suomalaissotilaita piiloutui vankkarakenteisen kirkon suojiin massiiviselta tykistötulitukselta. Kirkko kuitenkin tuhoutui venäläisten lentopommituksessa ja ainakin osa suomalaissotilaista jäi romahtaneen kirkon raunioiden alle. Lisäksi puna-armeijan tykistö käytti tätä kirkkoa kiintopisteenä tykistönsä kohdistamiseen suurhyökkäyksen edellä.

Kuoleman kirkko: - - Komppaniamme 4. joukkue oli Mottorin ja Aleksandrovkan kirkon välisessä suomaastossa. Joukkue oli hakeutunut suojaan kirkon seinien sisäpuolelle.
Näimme, kun kirkon holvit ja seinät menivät sisään lentopommituksessa. Sinne jäi
suurin osa joukkueesta murtuvien seinien ja holvien alle.

Jatkoimme edelleen kohti Vanhaa Valkeasaarta Pietarista Parkalan kautta kulkevalle vilkkaalle Viipurin maantielle. Tällä ns. kivitiellä käväisimme venäläisellä suurhyökkäyksen/ Leningradin piirityksen murtumisen muistomerkillä, joka sijaitsi venäläisten etulinjan kohdalla.

Kerrotulta päätieltä käännyimme pohjoiseen. Vanhan Valkeasaaren (Starii Beloostrov) kylän läpi ajoimme pohjoiseen Pastorinjärvelle.

Täällä oli käsikirjoituksen mukaan tarkoitus nauttia loput grillimakkarat. Matkalla sinne sivuutimme voimalinjat, jotka CCCP heti talvisodan jälkeen veti Rouhialan voimalaitokselta Vuoksen rannalta Jääskestä Pietariin sotatarviketehtailleen.

Pastorinjärvellä oli kohtuullisesti suur-suomalaisia eli venäläisiä viettämässä lauantai-iltapäivää. Kävin kysymässä eräältä seurueelta, voisimmeko käyttää heidän nuotiotaan makkaranpaistoon. Tulkitsin vaikenemisen myöntymisen merkiksi ja huikkasin pienen seurueemme paikalle. Herrakansa paisteli saslikkeja grillillään ja me taas makkaroita heidän roskanuotiollaan.

Yksi seurueemme herrasmiehistä ymmärsi sentään kiitokseksi tarjota törräystä venäläisperheiden miehille. Mutta tyrmistykseksemme nämä kieltäytyivät kohteliaisuudesta. Kansainvälisen selkkauksen ainekset olivat jo käsin koskelteltavissa. Mutta onneksi perheenäiti-venakko osoitti luottamusta (itä)savolaismurre-alueelta tulleita, luonnon poikapuolipoloja tsuhnaheimon edustajia kohtaan ja näytti mallia ottamalla pienet suuntäyteiset. Tai sitten perheenäiti oli suomensukuinen tai ainakin geeniperimässä tira tsuhnaa.

Rajajoella Mainilassa ja Joutselässä Jäppilässä

Palasimme samoja bussinrenkaan jälkiä takaisin Viipurin maantielle. Käänsimme keulan kohti länttä, Mainilaa, Rajajokea ja Joutselkää kohden. Heti Valkeasaaren aukeiden jälkeen teimme ensimmäisen suomalaishavainnon sitten Terijoen. Iso suomalaisbussi lasteineen oli pysähtynyt JR 1:n muistomerkin läheisyyteen tienlaitaan.
Ohi vain. Jatkoimme suoraan Alakylän kautta Rajajoelle (kuva 5/06), joka erotti Mainilan/Alakylän entiset inkeriläiskylät ja Suomen Kivennavan pitäjän Jäppilän rajakylän. Ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939 ammuttiin CCCP:n alueella Mainilan pelloille venäläisten itsensä toimesta, sen tsekistien NKVD:n järjestämänä provokaationa. Tämä tapahtuma oli muodollinen casus belli Neuvostoliiton aloittamalle laittomalle hyökkäyssodalle, jonka me suomalaiset tunnemme talvisotana.
Juuri seisahduttuamme Rajajoen sillalle, saimme varsinaisen rajakasteen: alkoi sataa kuin sieltä sutkauksesta tutusta Esterin hameenalusesta. Siitä huolimatta uskaliaammat laskettelivat liukasta ja jyrkkää suomenpuoleista rantatörmää sillan alle kuvaamaan itse Rajajokea (reka Sestra) ja sen suomalaista graniittiperustusta.

Suurhyökkäyksen alettua tämä silta jäi räjäyttämättä 10.6.1944. Ja osaksi sen vuoksi puna-armeijan joukot etenivät ensimmäisenä läpimurtopäivänä Suomen puolelle Joutselän kylään saakka.

Jatkoimme Rajajoen törmiltä mäkeä ylös Joutselän kylään. Toppasimme risteyksessä, jossa paljastuspäivästä 5.7.1931 alkaen 1970-luvulle saakka sijaitsi Joutselän taistelun 11.3.1555 muistomerkki. Tässä taistelussa suomalaiset talonpoikaisjoukot löivät Kivennavan kruununvoudin johdolla löivät monta kertaa suuremmat venäläisruhtinas Bibikovin moskoviittilaumat.

Sikäläisiltä historianharrastajilta saamani tiedon mukaan muistomerkki tuhottiin neuvostoaikana vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tällöin tietä ja risteystä ilman järkevää syytä levennettiin siinä määrin, että muistomerkki jäi sen alle. Paikanpäällä käyneet ymmärtänevät, että tälle toimelle ei ollut ainakaan tierakennuksellista perustetta. Replika tästä pyramidin muotoisesta muistomerkistä sijaitsee nykyään Santahaminassa.

Ja muuten toinen pyramidi-muistomerkki Mainilan laukausten muistoksi sijaitsee Balasovin puulaakin pystyttämänä Mainilassa Rajajoen lähistöllä ns. valtatien varrella jo vuodesta 1989! alkaen entisen CCCP:n rajavartiostorakennusten luona.

Joutselän sankaritarina ei kuitenkaan toistunut. Terijoen paikallisyksikkö jääkäripataljoona 1 (ja virolaisen vapaaehtoisjoukon JR 200:n pataljoonan) tekivät vastahyökkäyksen 10.6.1944. Suomalaissoturien oli väistyttävä viimeistään Mainilan pelloilla venäläistankkien tieltä, ja kun se siltakin oli jäänyt räjäyttämättä ja panssarintorjunta-aseistusta ei ollut käsillä.

Palasimme Terijoelle hotelliin suoraan päivälliselle. Kävimme hotellin banjassa eli saunassa iltasella. Kuten aikaisemmin kerroin, osa seurueesta kävi naapurihotellissa paikallista tanssikulttuuria seuraamassa. Osa taas jäi lätkimään korttia läpi yön.

IV matka- eli paluupäivä

Aamulla oli vuoro pakata, vetää ventterit niskaan ja lähteä rakasta Tynkä-Suomea kohden.
Terijoella kävimme ensin luterilaisella kirkolla ja sen pihalla suomalaisen sankarihaudan muistomerkillä. Inkerin kirkon käytössä oleva luterilainen kirkko täyttää tänä armon vuonna pyöreät 100 vuotta. Sen vuoksi paikalla oli suomalaisia remonttimiehiä korjaamassa kirkon sisätiloja kirkon uudelleen käyttöön vihkimisen ja juhlavuoden edellyttämään kuntoon.

Tämän jälkeen piipahdimme ns. Kuusisen palatsilla, entisellä polkupyöräpataljoona 1/ JP 1:n upseeriklubilla. Kuulu suomalainen maanpetturi Otto-Wille Kuusisen perusti joulukuun alussa 1939 täällä ns. Terijoen nukkehallituksen. Sen oli Stalinin suunnitelmien mukaan tarkoitus edustaa Suomen kansaa rauhanteossa ja siihen saakka kun, Suomi olisi saanut uuden "demokraattisemman" eli neuvostomielisen hallituksen talvisodan jälkeen. Mutta jo sodan kuluessa tammikuussa 1940 tämä nukkehallitus katosi historian koipussiin. Summan ja muiden talvisodan taisteluiden suomalaiset sotamiehet tekivät tämän ihmeen.

Sotakenttä vain koti suomalaisen, suruvaippa vain puku Suomen
naisen - niin ollut on ennen ja niin on taas, niin, poikani, säilyi
sun synnyinmaas - - (Y. Jylhä "Äiti ja poika")

Kotimatkalla tarkoitus oli ensin tutustua VT-linjan Kuuterselän taistelupaikkaan, jota yritimme lähestyä Raivolan suunnasta. Tämä ei onnistunut, sillä tie Raivolasta Kuuterselkään oli kaputt.


Jatkoimme matkaa Raivolasta Pietarista Viipuriin kulkevalle Skandinavian päätielle, jolta erkanimme Perkjärvelle. Hieman ennen Kaukjärven (Kamenka) venäläistä varuskuntaa (moottorisoitu jalkaväkiprikaati 138?) käännyimme tankkien ja tykistön ampuma-alueen läpi johtavalle tielle. Tämä johti suoraan Summan Lähteen lohkolle, jossa pysähdyimme Poppiuksen bunkkerille (SJ4).

Tämä paikka oli talvisodassa Suomen Thermopylai. Suomalaiset joukot pitivät pintansa itsenäisyyspäivästä 1939 helmikuun alkuun saakka, jolloin puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä ja vasta 11.-14.2.1940 sai syvän sisäänmurron tällä historiallisella paikalla.
Myös jatkosodassa 19.6.1944 paikalla taisteltiin talvisodassa rikkiräjäytettyjen bunkkereiden seassa ja etulinjan kohdalla.
Piikkirykmentti JR 25 joutui vetäytymään venäläistankkien läpimurron jälkeen. Seureemme jäsenen isä jäi näiden taistelujen aikaan vangiksi Leipäsuolla, mutta palasi onneksi elävänä takaisin sotavankeudesta.

Tutkimme lisäksi välittömästi etulinjan takana sijainnutta suomalaista koelinnaketta. Tämä ei ollut mikään taistelubunkkeri tai miehistönsuoja. Siinä testattiin ennen talvisotaa betonilaatujen ja -rakenteiden kestävyyttä mm. ampumalla tykillä ja muilla aseilla. Saatua tietotaitoa käytettiin sitten linnakkeiden rakentamisessa.

Matka jatkui sitten Kämärän (Gavrilovo) rautatieaseman kautta takaisin Skandinavian päätielle ja Viipuriin. Viipurissa sivuutimme talvi- jatkosodan aikaisen etulinjan Ristimäen tärvellyn hautuumaan kohdalla. Viipurissa ostimme tuliaiset Sorvalin valinnasta. Rajanylitys tapahtui mallikkaasti molemmilla raja-asemilla. Viipurin Portin ABC:llä pidimme ruokatauon ja sitten alkoi unelias loppumatka kotihellojen äärelle.

Summa summarum summummum

Se oli pitkä mutta antoisa ja haavereitta sujunut reissu.

Ystävyyttä ja yhteisymmärrystä harjoitimme pidättyvästi, lähes ruohonjuuritasolla ruohokentällä seisten. Kohokohtana se kerrottu kansojenvälinen kohtaaminen nuotiolla Valkeasaaren Pastorinjärvellä. Ei siinä slaavilaiseen tyyliin halailtu ja pussailtu poskille. Mutta törräykset kuitenkin otettiin savo-karjalaisen tapakulttuurin mukaisesti. "Näin kohtasivat toisensa länsi ja itä", kuten Y. Jylhä sanoisi.


Matkan aikana puhuttivat tuoreet Georgian tapahtumat, venäjän huolestuttava kehitys ylipäätään ja uhka Suomelle. Mutta niinhän ne asiat ovat vuosisadat olleet ja menneet - tuskin tulevaisuus siitä poikkeaa.


Ryssänpelko on meille ja muille naapurikansoille viisaudenalku. Mutta siihen pitää varustautua omalla uskottavalla puolustuksella ja sitä tukevalla liittoutumisella NATO:on. Vaihtoehtona on antautua ja alistua idän paineen alle.

Yksi asia muuten unehtu tai lykkääntyi: faksin lähettäminen Taljalle tiedoksiantona karjalankannaksen haltuunotosta ja sen palauttamisesta Suomen valtion yhteyteen.


Toisaalta venäjän arvelluttavan suunnan lisäksi vatuloimme myös sitä, mitä me teemme Ristikivellä mottiin selkämme taaksemme jääneelle noin 350.000 isovenäläiselle (asukasluku koko Suomelta pakko-otetulla alueella). Tuskin heille Suomen Tasavallan passeja tai oleskelulupia alamme kirjoittamaan. Asia jäi hautumaan.


Kiitoksia matkatovereille seurasta ja leukusta! Toivottavasti teemme yhdessä taas mieliinpainuvia seuramatkoja, jotka muistoina ja kokemuksina antavat perspektiiviä menneeseen ja tulevaan.