"Suomalaiset fasistimiehittäjät"

Venäläinen uusjuhlapäivä

Venäjän federaation Karjalan Tasavallassa on tänä vuonna alettu juhlia fasistisen miehityksen loppumista. Venäläisten mukaan se tapahtui 30.9.1944.

Kuvassa Rukajärven suunnan -tunnus Pauli-ukin perintöä, puhdetyön takana "Vansjärvellä 1.4.1943" (sijaitsee Rukajärven kylän itäpuolella)

Turun Sanomat 20.9.2009

Syyskuun 30. päivä on nyt Venäjän Karjalassa ”fasistisista miehittäjistä vapautumisen päivä”

Venäjän Karjala juhlii
suomalaismiehityksen loppua

Turun Sanomat 20.9 2009 02:31:18

Dosentti Antti Laine: suomalaiset olivat miehittäjiä, mutta eivät fasisteja.

Karjalan tasavallassa Venäjällä on perustettu uusi juhlapäivä: Fasistisista miehittäjistä vapautumisen päivä. Karjalassa fasisteilla tarkoitetaan jatkosodan aikana Itä-Karjalaa miehittäneitä suomalaisia.

Juhlapäivää vietetään Karjalan parlamentin päätöksellä tästä syksystä lähtien aina 30. syyskuuta. Päivää ei ole määritelty yleiseksi vapaapäiväksi. Sotilaalliset juhlallisuudet keskittyvät upseeritalolle ja sankarimuistomerkeille Petroskoissa.

Fasisteiksi nimittäminen ei sodassa olleista eikä sodan jälkeisestä sukupolvesta tunnu hyvältä. Moni joutuu kysymään itseltään: Oliko isäni fasisti astuessaan yli vanhan rajan?

Vieraat
yhä fasisteja

– Suomalaisten ei kannata hermostua. On vain kestettävä fasistiksi nimittely, sillä Venäjällä sotahistoriaa ei kerta kaikkiaan voida edelleenkään kirjoittaa muulla tavalla, sanoo vanhempi tutkija, dosentti Antti Laine Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksesta.

– Tosiasia on, että Suomi oli miehittäjä Karjalassa. Neuvostoliiton aluetta miehittäneitä vieraita joukkoja kutsutaan Venäjällä yhä fasisteiksi. Historiaa kirjoitetaan lain perusteella, Laine sanoo.

Suomalaistutkija arvelee, että juhlapäivän päätarkoitus on vahvistaa Karjalan tasavallan identiteettiä. Samaa mieltä on myös hänen venäläinen tutkijakollegansa.

– Juhlan nimi voi herättää pahaa mieltä Suomessa. Olisi ollut parempi nimetä se Karjalan suomalais-saksalaiselta miehitykseltä vapauttamisen päiväksi. Luulen, että päivä on tarpeen suuren isänmaallisen sodan muiston vaalimiseksi, sanoo Petroskoin historian laitoksen dekaani Sergei Verigin .

Miehitystä
ei tunneta

Uusi juhlapäivä on lähestymisestään huolimatta varsin tuntematon Karjalan tasavallassa asuville.

Sotahistoriaa tutkiva historioitsija Einar Laidinen Petroskoin yliopistosta sanoo, etteivät kaikki Karjalassa asuvat edes tiedä, että Suomi miehitti sodassa myös Petroskoin.

– Monille nykynuorille se on sensaatiomainen tieto. Vanhemmat ihmiset puolestaan tietävät, mutta suhtautuvat tyynesti. Suomalaisten leireille joutuneet ajattelevat tietenkin toisin, sanoo Laidinen.

Sergei Verigin arvelee, että myöskään monet päättäjät, opettajat ja tutkijat eivät tiedä uudesta juhlapäivästä.

– Se säädettiin kesällä kun ihmiset olivat lomillaan ja datshoillaan, Verigin sanoo.

Outo
ajankohta

Antti Laine ihmettelee hieman juhlapäivän ajankohtaa.

– En oikein ymmärrä päivän viettämisen perusteita enkä itse päivämäärääkään. Viimeiset miehittäjän edustajat jättivät Repolan Lusman kylän 28. syyskuuta 1944 kello 16.45 yhteisen katselmuksen jälkeen, täsmentää Laine sanoo.

Juhlapäivän ohjelmasta tiedetään sen verran, että silloin pidetään sotahistoriallinen konferenssi, lasketaan kukkia ikuisella tulella ja palkitaan vapaaehtoisia, jotka ovat olleet etsimässä sodassa kuolleiden jäännöksiä Karjalan metsissä.

Iso joukko
evakkoon

Dosentti Antti Laine sanoo, että fasisteiksi nimittäminen on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että muun muassa Baltian maissa oli fasistien ylläpitämiä keskitysleirejä.

– Karjalassa asuu näissä leireissä olleita. Karjalan leirit olivat kuitenkin suomalaisten isännöimiä, ja vaikka niissä kuoli tuhansia siviilejä, niin fasisteja suomalaiset eivät olleet, Laine sanoo.

Saksalaisten keskitysleireissä olleille on maksettu korvauksia ja niitä ovat vaatineet myös suomalaisten leireissä olleet.

Jatkosota oli Laineen mukaan ensimmäinen puheenvuoro Karjala takaisin -keskusteluun. Samaa keskustelua käydään nyt kaasuputki-keskusteluna.

Itä-Karjalan alueelta evakuoitiin noin 500 000 ihmistä muualle Neuvostoliittoon suomalaisten miehittäjien alta. Suurin suomalaisten sotavelka Karjalalle syntyikin tutkijan mukaan evakkoon lähteneiden neuvostoasukkaiden kuolemista.

– Lähes jokaisesta perheestä joku perheenjäsen kuoli evakkomatkalla, Laine sanoo.

TUULA KOPONEN PENTTI VÄISTÖ

Suomen armeija valloitti laajoja alueita Itä-Karjalasta jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941. Suomalainen sotilas vartioi Äänisen länsipuolisia rantoja Karhumäessä ja Äänislinnassa, seisoi Syvärin virran rannalla etelään Laatokalle saakka. Rintamalinja Äänisjärvestä pohjoiseen kulki Rukajärven itäpuolen ja Uhtuan länsipuolen kautta Kiestingin seudulle saakka.

Itä-Karjalan valloittamiselle oli sotilaalliset ja strategiset perusteet: Sotaa ei haluttu käydä Suomen valtion alueella, se tarvitsi puskurivyöhykkeen. Lisäksi Pohjois-Suomen alueelta hyökkäävien saksalaisten sivustaa piti suojata, sen ja talvisodassa takaisin vallattun alueen väliin olisi ollut strategisesti vaarallista jättää operaatioaluetta puna-armeijalle. Miehittäminen saati alueelle jääneen siviiliväestön käsittely ei ollut itsetarkoitus vaan alueen sotilaallisen haltuunoton ja hallussapidon seuraus.

Vetäytyminen Suomen puolelle

Kesän 1944 torjuntataisteluissa suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään 1941 saavutetuista rintamalinjoista kaikkialla muualla paitsi ns. Rukajärven suunnalla. Tämä on myös sotahistoriallisesti varsin poikkeuksellista, sillä Jäämeren ja Mustanmeren välisellä Itärintamalla linjat pidettiin aselepoon tai sotatoimien päättymiseen saakka vain tällä rintamalohkolla. Etulinja sijaitsi Rukajärven kauppalan itäpuolella lähes 200 km:n päässä nykyisestä valtionrajasta.

Siellä taisteli suoraan päämajan alainen kenraali Raappanan komentama 14. divisioona (D). Sen miehistö oli liikekannalle pantu Maaselän sotilasläänin alueelta eli pääosin Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon pohjoisista kunnista ja Kainuun eteläisistä kunnista. Divisioona koostui 1944 seuraavista yhtymistä ja yksiköistä: jalkaväkirykmentti (JR) 10, JR 52, RajaJP 6, Er.P 24, Er.P 7, KTR 18, RaskPsto 5 ja VP 30) .

Stalin nimenomaisesti käski Suomeen kohdistuneen kesän 1944 suurhyökkäyksen yhteydessä, että puna-armeijan 32. armeijan (A) oli hyökättävä Rukajärven suunnassa Suomea kohti. Keväästä 1944 alkaen suomalaisten rintamavastuulohkon pohjoisosa alkoi Rukajärven pohjoispuolelta.

Tähän näennäisesti syrjäiseen lohkoon kohdistuneen generalissimus Stalinin käskyn syynä oli se, että puna-armeija pyrki tällä hyökkäysoperaatiolla erottamaan Uhtuan suunnassa olleet saksalaisjoukot Suomen armeijasta lyömällä kiilan niiden väliin. Tälläistä hyökkäystä, mutta pohjoisempana, Stavka (puna-armeijan päämaja) oli suunnitellut jo aikaisemmin jatkosodan aikana. (Ohto Manninen (2008): Kuin Suomi valloitetaan s. 200 ja 221)

Raappanan 14. divisioona torjui puna-armeijan 32. A:an kuuluvan 27. D:n kaikki hyökkäykset. Ensin venäläiset hyökkäyksivät etulinjassa päätien eli Kotskomantien suunnassa ja myös sen pohjoispuolella Tunkuantien suunnassa Peukalonniemessä Joutsijärven etelärannalla.

Varsinainen puna-armeijan 27 D:n saarrostushyökkäys alkoi elokuun 1944 alussa. Se tapahtui Rukajärven pohjoispuolisen erämaa-alueen kautta Tsirkka-Kemi -joen yli tavoitteena Ontrosenvaaran kylä Tiiksan kylän länsipuolella. Venäläisten hyökkäyksen tarkoituksena oli edellä kerrotun strategisen syyn lisäksi motittaa koko 14 D:a Rukajärven suunnalla.

Puna-armeijan joukot lyötiin ja ne vetäytyivät takaisin erämaihin suomalaisten kenttävartiolinjan pohjoispuolelle saaden kuitenkin vastaisia operaatioita varten mitättömän sillanpään (Alcatzar) Tsirkka-Kemin länsirannalta noin 5 km Ontrosenvaaran kylästä pohjoiseen kerrottua jokivartta alavirtaan.

Oikea vetäytymispäivä 29.9.1944

Dosentti Antti Laineen mukaan viimeiset suomalaisjoukot vetäytyivät silloisen välirauhan (19.9.1944) ja nykyisen rajan Suomen puolelle 28.9.44 Lusmassa (kylä Tuulijärven länsipuolella Lieksan korkeudella). Tarkkaan ottaen asia ei ole näin.

JR 52:n rykmentin/pataljoonankomentaja Lauri Kumlin on 1950 ilmestyneessä kirjassaan "Rukajärven suunnan taistelut" sivulla 243 kertonut seikkaperäisesti suomalaisjoukkojen vetäytymisestä aselevon 4.9.44 jälkeen Suomen puolelle. Raappana antoi 12.9.44 vetäytymiskäskyn niin, että 19.9.44 saakka etulinjaa jäivät vartioimaan rykmenttien jääkärikomppaniat ja divisioonan kaukopartio-osasto. Repolassa pidettiin paraati 20.9.44, jossa ohimarssin suoritti taistelunsa Rukajärven suunnalla voittanut korpidivisioona.

Kumlinin mukaan täysin välirauhan ehtojen mukaisesti suomalaisjoukot olivat vetäytyneet rajan yli Suomen puolelle 29.9.1944. Seuraavana päivänä 30.9.1944 klo 12.00 tapahtui rajan lopullinen luovutus.

Summa summarum

Venäläiset ovat siis oikeassa sen ajankohdan (vuosipäivä) suhteen, jolloin suomalaisjoukot olivat tosiasiallisesti poistuneet Itä-Karjalasta. Muu sitten onkin venäläistä hölynpölyä.

Suomalaiset eivät olleet fasisteja ja pitivät hallussaan aluetta sotilaallisesti kestävin eikä poliittisin perustein. Sotilaallisesti miehitettyjä alueita ei koskaan jatkosodan aikana liitetty Suomen Tasavaltaan tai muutoin todettu niiden pysyvästi kuuluvan Suomelle.

Presidentti Ryti totesi 6.12.1941 Suomelle ennen talvisotaa kuuluneiden ja takaisin vallattujen alueiden ns. Tarton rauhan rajan (1920) mukaan kuuluvan Suomelle. Sen sijaan ennen talvisotaa Neuvostoliittoon kuuluneiden alueiden osalta ei todettu mitään ja niiden hallintoa varten perustettiin väliaikaista tarvetta varten Itä-Karjalan sotilashallinto.

Mannerheimin nk. Miekantuppi-päiväkäsky 11.7.1941 oli sotilaita innostamaan tarkoitettu puhe, jossa motivoitiin Itä-Karjalan kuusenperseissä taistelevia suomalaisjoukkoja karjalaisten ym. suomensukuisten heimojen ja niiden asuinalueiden vapauttamisella perivihollisesta. Toisin kuin venäläiset ja muut anti-suomalaiset väittävät Miekantuppi-puhe ei ollut poliittisesti Suomea sitova tai virallisesti käsitellyt sodan poliittista päämäärää ja tavoitetta. Mutta kyllä siitä on suur-suomi -syyttelyä piisannut näihin päiviin saakka.

Venäläiset saakoon keksiä juhlapäiviä ja muita kissanristiäisiään aivan vapaasti. Mutta huolestuttavaa siinä on Suomen kansalaisten nimittäminen fasisteiksi kuten venäjällä on jo vakiintuneesti 2000-luvulla tehty Baltian kansojen suhteen. Suoraselkäisen pietarilaisen ja venäläisen historiantutkijan mukaan fasistimiehittäjä-myytti tai -nimittely ja propaganda on historian väärentämistä. Ts. sitä samaa neuvostolaista historiaa tehdään nyky-venäjälläkin.

Artikkelissa venäläinen petroskoilainen dekaani selittää päivän olevan tarpeen "suuren isänmaalllisen sodan" muiston vaalimiseksi". Eikö venäjällä ole voiton päivän 9.5. lisäksi kalenteri täynnä erilaisia militaristisiajuhlapäiviä.

Teennäinen juhlapäivä on Putinin aikana uudelleen kukoistukseen noussutta suurvalta-ideologiaa ja yltiönationalismia. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää venäjän naapurikansoille - eikä muuten venäjälle itselleenkään.

Jälkikirjoitus

Viimeksi olen käynyt Rukajärvellä elokuussa 2004. Sitä ennen kävin vuosittain lähes poikkeuksetta itsekseni koluamassa suunnan taistelupaikkoja ja kenttävartioita. Olen käynyt päätien etulinjan asemissa Piipussa, Pallossa ja Sukellusveneessä, Suviniemessä, sitten Tunkuan tien suunnalla Peukaloniemessä sekä kenttävartioissa Arkku, Asko, Joki ja Ahvenjärven rannalla. Tietysti kesän 1944 taistelupaikoilla Ontrosenvaarassa ja Alcatzarin kukkulalla ympäristöineen. Myös Lieksajärvellä on tultu paistateltua päivää rivieralla Keihäsniemen lähellä, Repolassa, Omeliassa, Muujärvellä ja Lietmajärvellä.

Kirjoitus on hyvä päättää Lauri Kumlinin mainitun kirjan syvällisiin loppusanoihin (1950). Siinä on oivallettu terve isänmaallisuus, se mikä meitä suojasi ja erotti ennen ja nyt sotaakaipaavaisista fasisteiksi nimittelijöistä.

Hävitty sota on kansalle suuri vitsaus. Se on koettelemusten ja vaarallisen hajaannuksen aikaa. Ei meidänkään kansamme kestänyt sitä säröilemättä. Köyhtynyt maa ja uupunut kansa oli altis seuraamaan niitä , jotka päätä silittäen lupasivat paljon. Sodan vastoinkäyminen sokaisi niin, että nähtiin kansallinen onnettomuus muutaman maakaistaleen ja sotakorvausten menetyksessä. Suurempiakin vastoinkäymisiä kansallamme on ollut, ja se on ne kestänyt ja eheytynyt. Kovissa koettelemuksissakin tulisi kansan liittyä lujasti yhteen niiden peruskivien ympärille, jotka symbolisoivat maan itsenäisyyttä ja vahvistavat uskoamme tulevaisuuteen.

Eräs niistä peruskivistä on kansamme sivistys, joka velvoittaa meitä ikuiseen kiitollisuuteen ja kunnioituksen tunteeseen kaatuneita sotureitamme kohtaan. Kirkkaana on alati loistava heidän työnsä. Yksimielisenä on Suomen kansan kokoonnuttava sankarien kumpujen äärelle kuuntelemaan heidän sanomaansa syvältä maan uumenista:

"Tee, minkä isänmaasi vaati sulta, tee ihanaks´rakas synnyinmaa, onnen täyteiseks´ sen kotikulta"