Porlammelle saarrettiin ja taistelukyvyltään tuhottiin neuvostodivisioonat 43, 123 ja 115, jotka olivat neuvostomarsalkka Voroshilovin arvovaltasyihin perustuvasta käskystä jääneet puolustamaan Viipuria. Sieltä saatiin jatkosodan suurin sotasaalis. Voiton jälkeen suomalaisjoukot suhteellisen helposti valtasivat takaisin koko karjalankannaksen syyskuun puoliväliin mennessä.
26.4.08 Porlammen taistelujen muistokivellä motin ytimessä. Takana näkyvässä saarekkeessa oli j-hautaa ja venäläisiä kiv.patruunia 7.62x53R.Taustana talvisota ja sen lopputulos
Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner olivat kriittisen rintamatilanteen vuoksi pakotettuja solmimaan laittomaan hyökkäyssotaan ryhtyneen CCCP:n kanssa Moskovan pakkorauhan 12.3.1940. Rauha tuli voimaan 13.3.40 klo 11.00 Se oli myös kirjaimellisesti kansakuntamme yhdestoista hetki.
Puna-armeija oli jo Viipurin kaupungin itäosassa Patterinmäen itäisen puolen edessä. Puna-armeijan ylivoimaiset yhtymät olivat käytännössä saarrostaneet kaupungin: etelässä Viipurinlahden ylimenohyökkäyksellä ja pohjoisessa ne olivat päässeet Portinhoikan tienristeyksen edustalle. Suomalaiset olivat varustamattomissa asemissa ja kaikki reservit oli käytetty.
Mutta Ryti ja Tanner sekä Mikkelin päämaja olivat keväällä 1940 viisaampia kuin Voroshilov elokuussa 1941. Vaikka rauhanteon seuraukset olivat lähes katastrofaalisia Suomelle ja sen elinkyvylle, suvereniteetti eli itsemääräämisoikeus säilyi suurempana kuin välirauhan 19.9.1944 jälkeen ja nk. suomettumisen aikakautena. Suomi ja myös Ruotsi olivat konreettisesti eristettyjä pohjolan perille, Petsamo oli ainoa henkireikä Jäämerelle ja sitä kautta maailmalle. Mutta Petsamo oli toivottoman vaikeiden liikenneyhteyksien takana.
Moskovan pakkorauhan seurauksena 450.000 suomalaista menetti kotinsa. Suomi menetti 12 % maa-alueestaan: Viipurin ja karjalankannaksen, Suomenlahden saaret (Suursaari, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari), Laatokan-Karjalan ja Sallan alueen. Kuten sanottu Petsamo pysyi vielä Suomella erotuksena jatkosodan jälkeen 1947 solmittuun Pariisin rauhaan.
Koko välirauhan ajan 13.3.40 - 25.6.41 CCCP painosti Suomea ja valmisteli sen valtaamista. Kuten tunnettua Aatu antoi tässä asiassa Molotoville rukkaset Berliinissä 13.11.1940. Hän ei enää suostunut antamaan CCCP:lle "vapaita käsiä".
Katso video Molotovin vierailusta Hitlerin luona Berliinissä 13.11.1940 (klikkaa linkki).
Se olisi tarkoittanut 23.8.1939 solmitun Molotov-Ribbentrop -paktin (klikkaa, näet video) mukaista lopputulosta so. talvisodan viemistä loppuun eli Suomen neuvostomiehitystä. Mutta Operaatio Barbarossaa, Saksan itään hyökkäystä valmisteltiin Saksan päämajassa jo täyttä päätä.
Saksa teki Suomen valtiojohdolle tiedusteluja operaatio Barbarossan varalta.
Suomen oli suostuttava yhteistyöhön.
Suomen vaihtoehdot olivat silloisessa poliittisessa ja strategisessa tilanteessa rajoitetut ja kaikki huonoja:
1) pysyä puolueettomana ja joutua kohtapäätä uhkaavan CCCP:n tai Saksan hyökkäyksen kohteeksi ja molempien suurvaltojen taistelukentäksi,
2) antautua CCCP:lle tai
3) valita sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa.
Viime mainittua ja toteutunutta vaihtoehtoa vasten Pohjois-Suomen luovuttaminen saksalaisjoukkojen sotatoimialueeksi on ymmärrettävää ja pakonsanelemaa. Saimme edes valita sotajoukon, joka muuten toi vakautta ja vaurautta lappiin ennen Lapin sodan vetäytymistuhoja.
Joka tapauksessa Suomen taistelijapari nro 1 Ryti ja Tanner tekivät ainoan Suomen edun, sen valtiollisen ja kansan olemassaolon säilyttävän ratkaisun. Tämän vuoksi on käsittämätöntä, että heidän ja muiden vastuunkantajien ns. "sotasyyllisyystuomioita" ei pureta korkeimman oikeuden toimesta. Toisaalta pieni maamme on pieni vieläkin, varsinkin henkisesti.
Alueiden takaisinvaltaus loppukesästä 1941
Vaikka Suomi oli sitoutunut Saksan kanssa sotilaalliseen yhteistyöhön, Suomella oli poliittinen varauma siitä, että se ei hyökkää itärajan yli ennen kuin CCCP on kohdistanut sotatoimia Suomea vastaan. Ja sitä ei tarvinnut odotella, sillä Saksa sotavoimien aloittaessa operaatio Barbarossa 22.6.41 ja erit. 25.6. punailmavoimat pommittivat useita paikkakuntia Suomessa.
Suomi oli kuitenkin varautunut tähän. Yleinen liikekannallepano oli aloitettu virallisesti 18.6.41.
Suomen armeijan hyökkäystoimet etenivät vaiheittain:
10.7.41 Heinrichsin Karjalan armeija aloitti hyökkäyksen Sortavalan pohjoispuolelta tavoitteena Sortavalan vapauttaminen ja eteneminen Tuulosjoelle ja Suojärvelle. Tavoitteet saavutettiin ja heinäkuun loppuun mennssä oli vähän jopa pakitettu puolustukselliseen ryhmitykseen asetettuessa. Tämän sotoimen tarkoituksen oli eristää Laatokan pohjoispuoliset neuvostojoukot karjalankannakselta, ja näin saada operaatiorauha karjalankannakselle suuntautuviin
operaatioihin ilman sivustauhkaa.
31.7.41 Laatikaisen yhtymä II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä Parikkalasta Laatokan rantaan ja edelleen Pohjois-ja Koillis-Kannakselle Käkisalmelle. Hyökkäyksen tavoite saavutettiin valloittamalla Vuoksen pohjoispuolinen alue ja sillanpää 3-5 km:n syvyinen ja 30 km leveä sillanpää Hopeasalmen eteläpuolella Ristiseppälän-Äyränpää 18.8.-20.8. mennessä. Oikeastaan tällä suunnalla oltiin jo hyvän matkaa eli 30-40 kilometriä Viipurin itäpuolella. Edellytykset Viipurin takaisinvaltausoperaatiolle olivat olemassa.
Viipurin valtausoperaatio määrättiin alkavaksi 4. ja 12. (Vihma) divisioonan hyökkäyksellä 22.8.41. Lähtöasemana oli Imatran ja Nuijamaan välinen alue. Hyökkäys kohdistui Viipuria kohtia ja eteni nopeasti se pohjoispuolelle Viipurin maalaiskunnan alueelle. Winellin 8 divioona etelämpänä tyytyi sitomaan vihollista.
Porlammen Miljaardi-motin synty
Tilanteen kehitys oli saanut venäläiset epäluuloisiksi suomalaisten aikomuksista. Varsinkin suomalaisjoukkojen Vuoksen ylitys Hopeasalmella sillanpäineen sekä suomalaisten hyökkäys tältä suunnalta Viipuria kohti ennen 22.8.41 viittasi neuvostojoukkojen saartamispyrkimykseen.
Venäläiset toki hyvin tunsivat suomalaisten mottitaktiikan talvisodan ajalta, joskin mainitut neuvostodivisioonat eivät olleet sellaista kokeneet. Päinvastoin 123. divisioona oli palkittu Mannerheimlinjan murtajajoukko-osasto Summan Lähteen lohkolla 12.-14.2.40. Suurvallan ylimielisyys ja Voroshilovin käsky Viipurin pitämisestä rajoittivat venäläiskomentajien järjenkäyttöä ja rohkeutta ryhtyä ajoissa vastatoimiin.
Kuitenkin ennen päämajan määräämä ajankohtaa 22.8. suomalaisyhtymien hyökkäystä havaittiin, että venäläisjoukot olivat alkaneet perääntyä Enosta ja Jääskestä ja ryhmittyivät puolustukseen Viipurin ympärille.
Kohta havaittiin, että venäläisten perääntymisessä ei ollut kysymys pelkästään vetäytymisestä. Venäläiset siirsivät joukkojaan vastahyökkäyseen niitä suomalaisyhtymiä vastaan, jotka uhkasivat niiden selustayhteyksiä. Vastahyökkäykset alkoivat 24.8.41 Talista Karisalmen suuntaan, Heinjoelta Hopeasalmen ja Äyräpään suuntiin.
Omaan hyökkäykseensä valmistautuneet suomalaisjoukot kärsivät merkittäviä tappiota ja olivat paikoin jopa pahassa pulassa (Karisalmi).
Näiden tapahtumien johdosta kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch määräsi ryhtymäänViipurinlahden ylimenohyökkäykseen. Se ei kuulunut alkuperäiseen Viipurin valtauksen operaatiosuunnitelmaan. Tämä taktinen sotaliike kuitenkin ratkaisi taistelun Viipurista ja johti Porlammin motin syntymiseen ja lopulta Länsi-Kannaksen valtaamiseen valtakunnan rajalle eli Rajajoelle saakka.
Itse ylimenoon ei oltu ennalta varattu kalustoa. Aluksi käytössä oli vain muutamia syöksyveneitä ja ponttooneja, joita vastaan vihollinen hyökkäili menestyksekkäästi tykki- ja moottoriveneillään. Kuitenkin Lihaniemeen ja Kaislahteen saatiin siirrettyä kaksi pataljoonaa jalkaväkeä, joka tukki venäläisten perääntymistien eli rantatien ja rautatien Viipurista Koivistolle.
Suomalaisten ylimenohyökkäyksen vuoksi vihollinen joutui keskeyttämään vastahyökkäyksensä. Se kuitenkin yritti jatkaa vastahyökkäyksiä Kämärän aseman suunnalla turvatakseen rautatieyhteyden Pietariin ja Keskikannaksen tien (Viipuri - Summa - Vammelsuu) siinä kuitenkaan onnistumatta.
Motti kiristyi Porlammen ja Yläsommeen ympärille kartan osoittamalla tavalla niin, että kaikki maantiet olivat suomalaisten hallussa.
Vasta 28.8.41 Neuvostoliiton päämaja (Stavka) antoi venäläisjoukoille luvan vetäytyä Leningradia kohti Mannerheimlinjan tasalle. Tämä oli kuitenkin liian myöhäistä. Voroshilov oli töpännyt perusteellisesti ja sai potkut Leningradin puolustuksesta vastaavan tehtävästä. Tilalle määrättiin sittemmin kuuluisaksi tullut ja marsalkaksi asti edennyt Zhukov.
Neuvostodivisioonan komentaja Popov uskalsi ehdottaa vetäytymistä valtakunnan rajalle. Stavka kummasteli tätä ehdotusta käsittämättömänä. Se oli kuitenkin jo siinä vaiheessa tapahtuneen toteamista.
Mottitaistelut päättyivät lopullisesti aamulla 1.9.41 motittujen antautumiseen ja perääntymiseen Koivistolle metsiä pitkin.
Korpraali Uutun kertomus (klikkaa) Porlammin motin taisteluista.
Sotasaalis ja vihollistappiot
Eri lähteissä ilmoitetut tiedot sotasaalismääristä ja viholliselle aiheutetuista tappioista vaihtelevat selvästi. Mutta olennaista on, että kolmesta venäläisdivisioonasta ainakin kaksi tehtiin taistelukyvyttömiksi ja, että venäläisdivisioona menettivät lähes kaiken raskaan kalustonsa suomalaisille, jopa huomattavassa määrin ehjinä tai korjattavissa olevassa kunnossa.
Porlammen valkovuokot 26.4.08
Kuten otetaan huomioon Säiniölle taistelussa syntynyt pienempi motti, suomalaiset saivat haltuunsa pelkästään 68 panssarivaunua, satoja kuorma-autoja, pst-tykkejä, kranaatinheittimiä, konekivääreitä ja tykkejä ym. kalustoa.
Suomalaisjoukot saivat myös ainoa kenraalitasoisen vankinsa motista eli "kenraalimajuri" Kirpichnikovin. Häntä säilytettiin arvonsa edellyttämällä tavalla Mikkelissä sodan loppuun saakka. Muita vankeja saatiin (6.000-) 9.000 musikkaa ja venakkoa eli lähes divisioonan verran elävää voimaa! Kaatuneiden vihollisten määrä oli samaa luokkaa ellei jopa enemmän.
Viipurin eteläpuolisella (pl. Säiniö lis. vs) alueella suomalaisten haltuun päätyi
noin kahden divisioonan sotavarustus, joka käsitti muiden muassa 360
erilaista tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 55 panssarivaunua, 673
autoa - lähes 300 traktoria - noin 4 500 hevosta. Neuvostojoukkoihin tarttunutta
täyttä paniikkia Porlammin mottialueella osoittaa se, että suurin osa vallatusta
kalustosta saatiin käyttökuntoisena suomalaisten käsiin. Vankien määrä Viipurin
etelänpuoleisissa taisteluissa kohosi 9 000:een, joukossa myös kenraalimajuri
Kirpitsnikov, ja alueelle haudattiin noin 7 000 neuvostosotilasta. IV AK:n
kokonaistappiot samana aikana jäivät alle 3 000 miehen eli noin 7 %:iin
kokonaisvahvuudesta. (©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998)
