(klikkaa hiirellä kuvia ja näet ne suurempina, klikkaa linkkejä niin saat lisätietoa)
Lähes joka vuosi vuodesta 1996 alkaen olemme työssätutuiksi tulleiden ja vaihtelevalla kokoonpanolla tehneet matkoja lähialueille. Baltian maissa on käyty, karjalankannaksella kahdesti, Pietarissa ainakin kerran, Itä-Karjalassa kerran, jopa Novgorodissa ja Murmanskissakin asti.
Itse olen ottanut osaa matkoille vasta vuodesta 2002 alkaen mutta sitäkin innokkaammin. Ja nyt viime aikoina olen toiminut järjestelytehtävissä so. koordinaattorina, navigaattorina, tulkkina, historian kertojana jne yhdessä matkakonkari Leon kanssa.
Viimeisten matkojen pääteemana on poikkeuksetta ollut sotahistoria. Viralliset tapaamiset tai juhlavammat miitingit ovat jääneet ohjelmistosta pois. Ehkä enää ei ole ollut tarvetta tahi mahdollisuutta saada työnantajilta rahoitusta tai vapaita lomapäiviä matkaa varten.
Raskasta ja synkkää aihepiiriä on kuitenkin yritetty keventää ihan tavallisella turismilla ja historialla tutustumalla laajemminkin kannaksen ja inkerinmaan suomalaiselämään. Vaikka sodat siirtävät rajoja, aiheuttavat kärsimyksiä ja menetyksiä, ne sinänsä ovat lyhytaikaisia poikkeuskausia. Todellinen ihmisten elämä ja kulttuuri on rauhanajan historiaa.
Suuntana kannas - välitavoitteena Pyhäjärvi
Erinomainen hovimatkatoimistomme Te-Matkat järjesti meille tutun ja turvallisen Veli- kuljettajan, sopivan kokoisen bussin ja varasi majoituksen Musakalta ja Terijoelta sekä hankki tarvitseville vielä ryhmäviisumit.
Bussi lähti elokuisen harmaana aamuna kello kuusi reikäreikä Kuopion torilta. Kulkuneuvo pysähteli matkalla etelää kohti ottaen kaikille entuudestaan tutut matkamiehet kyytiin.
ABC-Viipurinportin lounaan jälkeen saavuimme Nuijamaalle rajanylitykseen. Sikäli oli huonoa tuuria, että edellämme oli yksi iso turistibussi, joka viivytti venäjän tullissa arviolta tunnin verran. Siinä rupesi jo suu napsamaan, kun puhe vääjäämättä siirtyi Rättijärven magaziinin ja Juustilan Valinnan tarjontaan.
Ensimmäisenä varsinaisena kohteena oli Äyräpään (kuva kirkkomaalta marraskuulta -05) sillanpääasema Vuosalmella. Vaikka sataa tihuutti, ihailimme Vuoksen kauneutta ja tutki
mme Äyräpään kirkon raunioita. Kerroin paikalla talvi- ja jatkosodassa käydyistä taisteluista kosteista olosuhteista johtuen tiivistetysti. Suomalaisen sotilashautausmaan muistomerkin luona muistimme suomalaisia sankarivainajia. Siitä jäi meidän jälkeemme muistuttamaan hautakynttilä."Siin´oli kehtonsa heillä, siinäpä viljansa heilimöi, siinäpä onSeuraavaksi ohjelmassa oli virallinen tankkaustauko Kiviniemessä (Losevo), terassilla Vuoksen rannalla. Selostin lyhyesti paikalla molemmissa sodissa käydyistä taisteluista. Lisäksi puhetta oli paikalla 1800-luvulla tapahtuneesta kanavankaivuusta ja Vuoksen virran suunnan muutoksista.
hautansa heillä, koska jo viikate laihoon löi. Siitä he myös ylösnousevat kerran, aamuna Herran. (Y. Jylhä "Mullan marttyyrit")
Hyvävointisina saavuimme ensimmäiseen yöpymispaikkaan Musakan Lomarantaan kauniin Pyhäjärven (Plovodoje) rannalle. Heti me nälkäiset pääsimme päivälliselle ja erinomaiseen saunaan. Uida pulahtelimme ja tarinoimme pitkälle yöhön saakka.
Elokuussa 2007 muuten yövyimme ensimmäistä kertaa Musakalla. Silloin kävimme
Musakan järjestämällä merimatkalla Laatokalla Konevitsan luostarissa ja sen
jälkeen suuntasimme Käk´salmeen. Konevitsassa kannattaa ehdottomasti
käydä. Käkisalmeen älkää menkö.
II matkapäivä - Raasulin ja Lempaalan kautta Terijoelle
Aamusella heräsimme kukonlaulun aikaan klo 6.00 silmät kirkkaina. Jälkeen muutaman syvällisen ajatuksen ja piristävänkin, sekä videokameran ja sen kuvaajan laadun arvioinnin, seurueemme kylmänsodan veteraanijäsen ja reservin kapteeni intoutui jo ennen aamiaista lausumaan päivää varten isänmaallisen ja hengenvoimaa antavan runon:
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.
Takana kaunis isänmaa kaupungein ja kylin. Sinua poikas
puolustaamaani, aarteista ylin.Öinen, ulvova tuuli tuo rajan takaa lunta. Isäni, äitini, Herra, suo nukkua tyyntä unta.
Anna jyviä hinkaloon, anna karjojen siitä. Kätes peltoja
siunatkoon! Täällä suojelen niitä.
Synkeä, kylmä on talviyö, hyisenä henkii Itä. Siell' ovat orjuus ja pakkotyö; tähdet katsovat sitä.
Kaukaa aroilta kohoaa Iivana Julman ja *Putinin haamut. Turman henki, se ennustaa: verta on näkevä aamu.
Mut isät harmaat haudoissaan aaveratsulla ajaa: karhunkeihäitä kourissaan syöksyvät kohti rajaa.
Henget taattojen, autuaat, kuulkaat poikanne sana - jos sen
pettäisin, saapukaat koston armeijana.
Ei ole polkeva häpäisten sankarileponne majaa rauta-antura vihollisen, suojelen maani rajaa!
Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne.
Kontion rinnoin voimakkain ryntään peitsiä vasten naisen rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten.
Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.
Syötyämme tukevan aamupalan ja kiitettyämme isäntäämme Antti Musakkaa oivallisesta majoituksesta, syöksyimme kohti Rautua (Sosnovo) ja rajaa. Pysähdyimme taas Kiviniemessä, sitten pikaisesti orjanristillä Raudun kohdalla. Mutta ryssimme vapaussodan taistelupaikan Kuolemanlaakson (5.4.1918, Kylmäoja), minun erehdyttyä risteyksestä. Se oli muuten ainoa navigatsioonivirhe koko reissulla. Pelattiin ihan omilla kartoilla ja nokkasuunnalla, ei GPS:llä.(Uuno Kailas "Rajalla", 1932, *modernisoinut valkosuomalainen 2008)
Raudun pitäjä Raasulin rajakylän (Orehovo) kohdalla hiljensimme vanhan valtakunnanrajan kohdalla, joka sijaitsee peltoaukean muuttuessa metsäksi alaspäin viettävässä rinteessä.
Pysähdyimme noin parin kilometrin päässä inkerinmaan puolella risteyksen kohdalla. Siinä vasemmalla puolen korkean mäenpäällä käväisimme suomalaisten joukkojen jatkosodan aikana rakentamalla kookkaalla bunkkerilla. Toisella puolen tietä olisi johtanut polku vanhalle rajalle, mutta sinne emme lähteneet.
Seuraavaksi toppasimme Lempaalanjärven rannalle, sen puolivälissä länsirannalta pistävään Pappilanniemeen. Paikalla sijaitsi luterilainen kirkko aikaisintaan vuodesta 1611 alkaen vuoteen 1937 saakka. Stalin likvidoi Kirovin jutun ym. mielipuolisten murhakampanjoidensa nimissä muiden piruparkojen lisäksi paitsi suomalaisia myös suomalaista kulttuuria. Vain kirkon kivijalka ja portaat, haudat ja muistomerkiksi pystytetty luodinreikien rei´ittämä ja sirpaleiden silpoma kirkonristi muistuttivat Lempaalan edesmenneestä suomalaiskirkosta.
Inkerinsuomalaista rajaseutua puhdistettiin 30-luvulla "turvallisuussyistä" ikiaikaisesta suomalaisasutuksesta ja harattiin heistä kulakkeja ym. kansanvihollisia. Kaikiaan Suuren vainon 1937-38 aikaan likvidoitiin noin 15.000 suomalaista mm. inkeriläisiä talonpoikia, Pietarin suomalaisia, punikkeja, loikkareita, itä-karjalaisia jne.
Pappilanniemessä sijaitsi myös suomalaisjoukkojen etulinja syyskuusta 1941 kesäkuun alkuun 1944 saakka. Monta joukko-osastoa vartioi isänmaan koskemattomuutta näissä kuopissa. Muun muassa JR 1:n perinnekilta oli kiinnittänyt muistolaattansa kirkon kivijalkaan lakonisesti "sodan tapahtumien muistoksi".
Seuraavaksi pakitimme hieman takaisin pohjoiseen päin. Piipahdimme LukOilin huoltamolla kahvilla ja piirakalla, ostimme elintarvikkeita sekä sorkkasimme polttopuita ja tenttua (nuotioon). Ja tietysti pesasimme kädet vessassa.
Pähkinäsaaren rauhan rajapyykillä Ristikivellä
Matka jatkui inkerinmaan puolella länttä ja vanhaa rajaa kohden. Vaivatta tapasimme vaatimattoman opasteen Ristikivelle, joka sijaitsee korpitaipaleen suoran vasemmalla eli eteläpuolella. Oli sitten saavuttu Pähkinäsaaren 12.8.1323 rajalle, sekä samalla taasen myös Tarton rauhan rajalle, voimassa 19.9.1944 saakka.
Rajakiven, jossa oli risti, viereen oli venäläinen Karelija -karjalankannaksen historiallinen seura (Balasov, Zhitov, Stepanov, Kizhkurno ym.) tehneet muistomerkin tästä "suoalueella" Rajajoen ja Saijanjoen ylälatvojen välisestä rajapyykistä/ kiintopisteestä.
Tämä nostatti iskuryhmämme isänmaallisiin aatoksiin. Päätimme yksimielisesti ilman äänestystä saati soraääniä lähettää ensitilassa Taljalle faxin siitä, että olemme ottaneet haltuumme vanhan rajan ja pyydämme toimintaohjeita. Paikalla ei kuitenkaan ollut faxia ja kukaan ei älynnyt tekstariakaan lähettää. Tiedoksianto jäi valloitushurmiossa tällä erää tuonnemaksi.
VT-linjalle Siiranmäkeen ja Kivennavalle
Davai paitjom, ja kiväärinpiipulla selkään! Siiranmäkeä kohti kolistelimme erikoista betonilaatoista tehtyä tietä pitkin. Tämä tie johtaa Pihlaisilla sijaitsevaan entiseen neuvostotukikohtaan. Siellä väitetään olleen jos ei nyt ihan mannerten välinen niin ainakin pitkän kantomatkan ohjusten tukikohta.
Suurselän aukean kohdalla me tsuhna-durakit erkanimme betonibaanalta Siiranmäkeen johtavalle dorogalle eli "tienkuvatukselle". Tauon pidimme taistelun muistomerkillä. Siinä pyörittyämme ja historioituamme hetken käristelimme kotimaisia grillimakkaroita.Mahat kotimaisesta kasvisateriasta tyydytettyinä lähdimme samaa betoniväylää pitkin Kivennapaa (Pervomaiskoje) kohden. Matkalla ohitimme VT-linjan Palomäen taistelupaikan. Se näkyi hyvin iivanoiden pystytettyä kesällä puisen ristin hakkuuaukealle mäen päälle.
Vuosi takaperin kävin tällä taistelupaikalla itsekseni. Samaan aikaan siellä oli venäläisiä nuorukaisia pusikossa etsimässä metallinilmaisimilla sotaromua. Minäkin tapasin muutaman panssarintorjuntakanuunan (75 mm PAKK) kranaattien metallisia koteloita. Joka tapauksessa sotaakaipaavaiset pikku-iipot säikähtivät kuullessaan minun liikkuvan pusikossa. Kontioksi kai luulivat.
Noin 1 km ennen Kivennavan kirkonkylää jalkauduimme tarkastelemaan taas VT-linjan bunkkereita, joissa JR 11 taisteli kesällä 1944 siihen saakka. kun toisaalla Kuuterselän läpimurto uhkasi selustayhteyksiä . Tien molemmin puolin linnakkeet olivat täysin räjäytettyjä, kauempana jopa pääsi lukemaan bunkkerin sisäänkäynnistä sen olevan "sirpaleen kestävä".
Tästä luokittelusta puheen ollen, en ole tavannut kertaakaan "osuman kestävää" bunkkeria. Sen tyyppiset venäläiset lienevät räjäyttäneet kaikki perusteellisesti sodan jälkeen. Eihän venäläisen kulttuurikansan käsittelyä kestä mikään kansa tai rakennelma.
Kivennavan läpi ajoimme Jalkalan kylään Lenin-museolle. Siellä pietarinsuomalainen tehtailija Parviainen piilotteli ennen vuoden 1917 vallankumoustapahtumia kerrottua suurterroristia tiluksillaan. Rakennuksen päälle oli rakennettu neuvostoaikaan jyhkeä katos, jotta tälläinen reliikki säilyisi meidän päiville ihmeteltäväksemme.
Mielenkiintoisempi kuin itse Parviaisen kortteeri oli sen vieressä sijaitseva erinomainen museo. Siellä oli todenmukaisesti esitetty karjalankannaksen historiaa ja sotatapahtumia. Lisäksi tarjolla oli laajasti suhteellisen luotettavien venäläishistorioitsijoiden Balasovin (Stepanov, Kizhkurno, Zhitov) kirjallisuutta.
Ostin venäjänkielisen "Neizvestnaja voina 1941" -teoksen. Se kertoo, kuinka suomalaiset joukot valtasivat takaisin karjalankannaksen, oman alueensa. Ja myös kuinka neuvostoliitto ja venäläiset laittomasti valloittivat alueen talvisodassa. Mitenhän tämän sanoisi poliittisesti korrektisti, että voi kai niitä rehellisiäkin vanjoja kourallinen olla. Mutta huomautan, että venäjän nykyinen virallinen totuus, koulukirjat ym. eivät ole mainittujen teosten mukaisia.
Tänään hän on ylin ystäväsi, huomenna hän tappaa sinut,
mutta ylihuomenna hän jo itkee hautajaisissasi. (Taiteilijaprofessori Kari
Suomalainen venäläisistä)
Siinä olikin sitten pitkän elokuisen syyspäivän virallinen repertuaari. Majoittauduimme Terijoella (Zelenogorsk) Hotelli Heliokseen. Saimme hyvät huoneet loistavalla näköalalla Suomenlahdelle ja heti pääsimme keskinkertaiselle illalliselle. Valitettavasti saunaa emme saaneet käyttöön kuin vasta seuraavalle illalle. Kuva helteiseltä heinäkuulta -05. IIltasella osa seurueesta piipahti hotellin baarissa. Se oli varsin tyyris ja tylsä mesta. Varsinkin verrattuna rantatien toisella eli merenpuolella sijaitsevan vaatimattomamman Hotelli Rivieran tanssiravintolaan. Tässä menomestassa innokkaimmat humppasivat seuraavana iltana itärenkutuksien tahdissa ja globaalien 70-luvun retroiskelmien jytkeessä. Eräskin Suomen urho tanssitti jopa naistarjoilijaa niin innokkaasti, että poislähteminen oli haikean vaikeeta.
III matkapäivä - Kronstadtin ja Levashovon kautta Valkeasaareen
Seuraavana aamuna lähdimme aikataulun mukaan klo 9.00 aikaan kohti Kronstadtia (Retusaari, Kotlin).
Ensimmäinen pysähdys oli entisellä valtakunnanrajalla Rajajoen Ruostekanavalla kuuluisan Sormenkärki-tukikohdan läheisyydessä. Siitä jatkoimme Siestarjoen kautta massiiviselle Pietarin kierto- eli kehätielle (KAD, "koltchevaja avtomobilnaja doroga). Patotietä pitkin posotimme 12 km:n merimatkan Kronstadtin linnoitussaarelle.Kronstadt
Paitsi että siellä on 30.000-45.000 asukasta, siellä myös sijaitsee
venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Suurin satamassa näkemämme sota-alus oli iso hävittäjä, sukellusvenekin nähtiin. Sotasataman viereisessä puistossa mulkaisimme Pietari I:n patsasta.
Lisäksi ostimme tuiki tarpeellisia matkamuistoja. Teräaseet näyttivät kiinnostavan. Itse ostin kuten aina jääkaappimagneetin, jossa Kronstadtin Suuri Merikirkko oli palapelin tapaan jäljennetty. Lisäksi partio kävi postikonttuurissa postittamassa synttärikortin Suomeen.
Suuri Merikirkko on todella niin suuri, että se näkyy meren ulapan yli entiseen Suomeen, Terijoelle saakka. Sisällä menimme laivastomuseoon. Neuvostoliiton puolustusministeriön painamat biletit maksoivat 300 rupiaa per tsuhna. Kannattaa käydä vilkaisemassa tätä museota, jos botskit, historia, tykit ym rekvisiitta kiinnostavat.
Kronstadtissa emme malttaneet käydä vielä lounaalla. Sen sijasta paikallisesta Siwasta täydensimme ruoka- ja juomavarastoamme. Bussin keulan suuntasimme takaisin samalle patotielle Parkalaa ja Levashovoa kohden. Mantereelle saavuttuamme kehätie parani erinomaiseksi. Rannikolla Koronnenän (Gorskaja) kohdalla kerroin kehätien oikealla eli eteläpuolella sijainneesta venäläisten sotilaslentokentästä (nykyään siviilikenttä). Kenttä ei aivan näkynyt kehätielle saakka.
Joka tapauksessa tämä oli eräs lentokenttä, johon suomalaiset pommikoneet tekivät kostoiskuja venäläisten keväällä 1944 tekemien Helsingin pommitusten jälkeen. Kun venäläiset pommikoneet olivat palaamassa Tallinnaa pommittamasta, suomalaispommarit ujuttautuivat yöllä Suomenlahden yllä jononjatkoksi venäläiskoneiden perään. Kun venäläiset laskeutuivat lentokentilleen (Koronnenä-Gorskaja, Kasinhäntä-Kasimovo, Levashovo, Komendantskoje) he saivat suomalaisten pommilastit niskaansa. Tämä tarina on tosi.
Parkalan (Pargalovo) risteyksestä noin 10 km rannikkolta, erkanimme kehätieltä pohjoiseen Viipurin maantielle. Heti läheisen Jukin liikennevaloristeyksen jälkeen käännyimme vasemmalle Levashovoon eli itseasiassa takaisinpäin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Levashovon lentokentän portin kohdalle. Toisella puolen sijaitsi surullinen mutta ei kuuluisa teloituspaikka, Levassovan autio (Levashovskoje pustoi).
Yksi seurueemme herrasmiehistä ymmärsi sentään kiitokseksi tarjota törräystä venäläisperheiden miehille. Mutta tyrmistykseksemme nämä kieltäytyivät kohteliaisuudesta. Kansainvälisen selkkauksen ainekset olivat jo käsin koskelteltavissa. Mutta onneksi perheenäiti-venakko osoitti luottamusta (itä)savolaismurre-alueelta tulleita, luonnon poikapuolipoloja tsuhnaheimon edustajia kohtaan ja näytti mallia ottamalla pienet suuntäyteiset. Tai sitten perheenäiti oli suomensukuinen tai ainakin geeniperimässä tira tsuhnaa.
Tämä paikka oli talvisodassa Suomen Thermopylai. Suomalaiset joukot pitivät pintansa itsenäisyyspäivästä 1939 helmikuun alkuun saakka, jolloin puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä ja vasta 11.-14.2.1940 sai syvän sisäänmurron tällä historiallisella paikalla.
Myös jatkosodassa 19.6.1944 paikalla taisteltiin talvisodassa rikkiräjäytettyjen bunkkereiden seassa ja etulinjan kohdalla.
Piikkirykmentti JR 25 joutui vetäytymään venäläistankkien läpimurron jälkeen. Seureemme jäsenen isä jäi näiden taistelujen aikaan vangiksi Leipäsuolla, mutta palasi onneksi elävänä takaisin sotavankeudesta.
Tutkimme lisäksi välittömästi etulinjan takana sijainnutta suomalaista koelinnaketta. Tämä ei ollut mikään taistelubunkkeri tai miehistönsuoja. Siinä testattiin ennen talvisotaa betonilaatujen ja -rakenteiden kestävyyttä mm. ampumalla tykillä ja muilla aseilla. Saatua tietotaitoa käytettiin sitten linnakkeiden rakentamisessa.
Joka tapauksessa tämä oli eräs lentokenttä, johon suomalaiset pommikoneet tekivät kostoiskuja venäläisten keväällä 1944 tekemien Helsingin pommitusten jälkeen. Kun venäläiset pommikoneet olivat palaamassa Tallinnaa pommittamasta, suomalaispommarit ujuttautuivat yöllä Suomenlahden yllä jononjatkoksi venäläiskoneiden perään. Kun venäläiset laskeutuivat lentokentilleen (Koronnenä-Gorskaja, Kasinhäntä-Kasimovo, Levashovo, Komendantskoje) he saivat suomalaisten pommilastit niskaansa. Tämä tarina on tosi.
Parkalan (Pargalovo) risteyksestä noin 10 km rannikkolta, erkanimme kehätieltä pohjoiseen Viipurin maantielle. Heti läheisen Jukin liikennevaloristeyksen jälkeen käännyimme vasemmalle Levashovoon eli itseasiassa takaisinpäin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Levashovon lentokentän portin kohdalle. Toisella puolen sijaitsi surullinen mutta ei kuuluisa teloituspaikka, Levassovan autio (Levashovskoje pustoi).
Levashovo - Levassovan aution teloituspaikka
Heti teloituspaikan portista sisään mentyämme oli oikealla puolen GPU:n ja NKVD:n murhamiesten entinen kortteeri ja nykyinen pieni museo. Museosta muutamat ostivat paikasta kertovan kirjasen muistoksi ja muistutukseksi Pohjolan suurimmasta teloituspaikasta. Paikkaa ylläpitää tätä nykyä Pietarin kaupunki.
Jatkoimme uhrilehdon läpi kävellen suomalaisten teloitettujen muistomerkille. Vieressä olivat myös inkeriläisten, virolaisten, saksalaisten, puolalaisten ym. pääasiassa valtioiden pystyttämiä muistomerkkejä. Lisäksi nähtävissä oli paljon yksittäisiä hautaristejä ja emaloituja valokuvia teloitetuista Neuvostovallan uhreista. Ilmeisesti omaiset olivat tuoneet niitä paikalle ja kiinnittäneet puihin.
Tällä karmaisevalla neuvostouhrien kaatopaikalla ja joka sijaitsi vain alle 20 kilometrin päässä Suomen vanhalta rajalta, teloitettiin tai sinne tuotiin teloitettuja ja kuolleita Leningradin vankiloista haudattavaksi joukkohautoihin nykyisen tiedon mukaan hieman alle 47.000 ihmistä.
Suomalaisia paikalle arvioidaan tuodun noin 3.000. He olivat pietarin ja amerikansuomalaisia, inkeriläisiä, loikkareita, vapaussodan aikana paenneita punaisia, itä-karjalaisia, muurmannin ja siperian suomalaisia jne. Ja varsin todennäköisesti myös niitä suomalaisia sotavankeja, jotka jatkosodan aikana päätyivät NKVD:n käsiin eivätkä päässeet tavallisille sotavankileireille.
Yksi traaginen kohtalo. Muurmannin rannikon suomalaisen kirjailija Sven Lokan isä päätyi tänne vain noin kolme viikkoa Muurmanskin alueella tapahtuneen pidätyksensä jälkeen suurien neuvostovainojen vuosina 1937-38. Poika päätyi "vain"vankileirille. Tälläista tapahtui, vaikka Itä-Karjalassa Karhumäen lähellä oli erikseen Sandormohin teloituspaikka (ainakin 9.500 uhria) ja Petroskoista etelään Punakangas (Krasnyi Bor noin 1.200 uhria) Derevvannojen kylän lähistöllä lähellä Äänisjärveä.
Oli huojentavaa jättää taakseen teloituspaikan portti. Aikaisemmin kaikilla ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Alla linkki Levassovan autiosta ja ohjeet, kuinka sinne pääsee perille.
http://visz.nlr.ru/eng/pm/levashovo/
Tärkeintä meidän suomalaisten kannalta on se, että Suomeen ei koskaan tullut samanlaisia teloituspaikkoja saati pronssisotilaita. Siitä saamme kiittää itsenäisyyden ajan sotien aikaisia valtiojohtoja ja uhrautuvia sotilaitamme.
Sivuteitä pitkin köröttelimme Uuteen Valkeasaaren (Novyj Beloostrov), josta välittömästi ennen Rajajokea käännyimme Pietarin-Viipurin radan yli kohti pohjoista ja Myllykylää (Aleksandrovka). Tämä kylä sijaitsi jatkosodan aikaan rintamalinjalla. Kävimme paikallisessa kyläkaupassa. Tein pienen kävelyretken entiselle Aleksandrovkan kirkolle, jota osoittaa puinen ortodoksiristi pellon keskellä.
Suurhyökkäyksen alettua 9.-10.6.1944 joukkue suomalaissotilaita piiloutui vankkarakenteisen kirkon suojiin massiiviselta tykistötulitukselta. Kirkko kuitenkin tuhoutui venäläisten lentopommituksessa ja ainakin osa suomalaissotilaista jäi romahtaneen kirkon raunioiden alle. Lisäksi puna-armeijan tykistö käytti tätä kirkkoa kiintopisteenä tykistönsä kohdistamiseen suurhyökkäyksen edellä.
Jatkoimme edelleen kohti Vanhaa Valkeasaarta Pietarista Parkalan kautta kulkevalle vilkkaalle Viipurin maantielle. Tällä ns. kivitiellä käväisimme venäläisellä suurhyökkäyksen/ Leningradin piirityksen murtumisen muistomerkillä, joka sijaitsi venäläisten etulinjan kohdalla.
Kerrotulta päätieltä käännyimme pohjoiseen. Vanhan Valkeasaaren (Starii Beloostrov) kylän läpi ajoimme pohjoiseen Pastorinjärvelle.
Täällä oli käsikirjoituksen mukaan tarkoitus nauttia loput grillimakkarat. Matkalla sinne sivuutimme voimalinjat, jotka CCCP heti talvisodan jälkeen veti Rouhialan voimalaitokselta Vuoksen rannalta Jääskestä Pietariin sotatarviketehtailleen.
Pastorinjärvellä oli kohtuullisesti suur-suomalaisia eli venäläisiä viettämässä lauantai-iltapäivää. Kävin kysymässä eräältä seurueelta, voisimmeko käyttää heidän nuotiotaan makkaranpaistoon. Tulkitsin vaikenemisen myöntymisen merkiksi ja huikkasin pienen seurueemme paikalle. Herrakansa paisteli saslikkeja grillillään ja me taas makkaroita heidän roskanuotiollaan.
Heti teloituspaikan portista sisään mentyämme oli oikealla puolen GPU:n ja NKVD:n murhamiesten entinen kortteeri ja nykyinen pieni museo. Museosta muutamat ostivat paikasta kertovan kirjasen muistoksi ja muistutukseksi Pohjolan suurimmasta teloituspaikasta. Paikkaa ylläpitää tätä nykyä Pietarin kaupunki.
Jatkoimme uhrilehdon läpi kävellen suomalaisten teloitettujen muistomerkille. Vieressä olivat myös inkeriläisten, virolaisten, saksalaisten, puolalaisten ym. pääasiassa valtioiden pystyttämiä muistomerkkejä. Lisäksi nähtävissä oli paljon yksittäisiä hautaristejä ja emaloituja valokuvia teloitetuista Neuvostovallan uhreista. Ilmeisesti omaiset olivat tuoneet niitä paikalle ja kiinnittäneet puihin.
Tällä karmaisevalla neuvostouhrien kaatopaikalla ja joka sijaitsi vain alle 20 kilometrin päässä Suomen vanhalta rajalta, teloitettiin tai sinne tuotiin teloitettuja ja kuolleita Leningradin vankiloista haudattavaksi joukkohautoihin nykyisen tiedon mukaan hieman alle 47.000 ihmistä.Suomalaisia paikalle arvioidaan tuodun noin 3.000. He olivat pietarin ja amerikansuomalaisia, inkeriläisiä, loikkareita, vapaussodan aikana paenneita punaisia, itä-karjalaisia, muurmannin ja siperian suomalaisia jne. Ja varsin todennäköisesti myös niitä suomalaisia sotavankeja, jotka jatkosodan aikana päätyivät NKVD:n käsiin eivätkä päässeet tavallisille sotavankileireille.
Yksi traaginen kohtalo. Muurmannin rannikon suomalaisen kirjailija Sven Lokan isä päätyi tänne vain noin kolme viikkoa Muurmanskin alueella tapahtuneen pidätyksensä jälkeen suurien neuvostovainojen vuosina 1937-38. Poika päätyi "vain"vankileirille. Tälläista tapahtui, vaikka Itä-Karjalassa Karhumäen lähellä oli erikseen Sandormohin teloituspaikka (ainakin 9.500 uhria) ja Petroskoista etelään Punakangas (Krasnyi Bor noin 1.200 uhria) Derevvannojen kylän lähistöllä lähellä Äänisjärveä.
Oli huojentavaa jättää taakseen teloituspaikan portti. Aikaisemmin kaikilla ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Alla linkki Levassovan autiosta ja ohjeet, kuinka sinne pääsee perille.
http://visz.nlr.ru/eng/pm/levashovo/
Tärkeintä meidän suomalaisten kannalta on se, että Suomeen ei koskaan tullut samanlaisia teloituspaikkoja saati pronssisotilaita. Siitä saamme kiittää itsenäisyyden ajan sotien aikaisia valtiojohtoja ja uhrautuvia sotilaitamme.
Mikä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine; jaValkeasaari - suurhyökkäyksen läpimurtokohta
rinnalla tuntomme tuomion muu kunnia on meille arvoton, katinkultaa kiitos ja
maine. (Y. Jylhä "Hyvästi, Kirvesmäki")
Sivuteitä pitkin köröttelimme Uuteen Valkeasaaren (Novyj Beloostrov), josta välittömästi ennen Rajajokea käännyimme Pietarin-Viipurin radan yli kohti pohjoista ja Myllykylää (Aleksandrovka). Tämä kylä sijaitsi jatkosodan aikaan rintamalinjalla. Kävimme paikallisessa kyläkaupassa. Tein pienen kävelyretken entiselle Aleksandrovkan kirkolle, jota osoittaa puinen ortodoksiristi pellon keskellä.
Suurhyökkäyksen alettua 9.-10.6.1944 joukkue suomalaissotilaita piiloutui vankkarakenteisen kirkon suojiin massiiviselta tykistötulitukselta. Kirkko kuitenkin tuhoutui venäläisten lentopommituksessa ja ainakin osa suomalaissotilaista jäi romahtaneen kirkon raunioiden alle. Lisäksi puna-armeijan tykistö käytti tätä kirkkoa kiintopisteenä tykistönsä kohdistamiseen suurhyökkäyksen edellä.
Kuoleman kirkko: - - Komppaniamme 4. joukkue oli Mottorin ja Aleksandrovkan kirkon välisessä suomaastossa. Joukkue oli hakeutunut suojaan kirkon seinien sisäpuolelle.
Näimme, kun kirkon holvit ja seinät menivät sisään lentopommituksessa. Sinne jäi
suurin osa joukkueesta murtuvien seinien ja holvien alle.
Jatkoimme edelleen kohti Vanhaa Valkeasaarta Pietarista Parkalan kautta kulkevalle vilkkaalle Viipurin maantielle. Tällä ns. kivitiellä käväisimme venäläisellä suurhyökkäyksen/ Leningradin piirityksen murtumisen muistomerkillä, joka sijaitsi venäläisten etulinjan kohdalla.Kerrotulta päätieltä käännyimme pohjoiseen. Vanhan Valkeasaaren (Starii Beloostrov) kylän läpi ajoimme pohjoiseen Pastorinjärvelle.
Täällä oli käsikirjoituksen mukaan tarkoitus nauttia loput grillimakkarat. Matkalla sinne sivuutimme voimalinjat, jotka CCCP heti talvisodan jälkeen veti Rouhialan voimalaitokselta Vuoksen rannalta Jääskestä Pietariin sotatarviketehtailleen.
Pastorinjärvellä oli kohtuullisesti suur-suomalaisia eli venäläisiä viettämässä lauantai-iltapäivää. Kävin kysymässä eräältä seurueelta, voisimmeko käyttää heidän nuotiotaan makkaranpaistoon. Tulkitsin vaikenemisen myöntymisen merkiksi ja huikkasin pienen seurueemme paikalle. Herrakansa paisteli saslikkeja grillillään ja me taas makkaroita heidän roskanuotiollaan.
Yksi seurueemme herrasmiehistä ymmärsi sentään kiitokseksi tarjota törräystä venäläisperheiden miehille. Mutta tyrmistykseksemme nämä kieltäytyivät kohteliaisuudesta. Kansainvälisen selkkauksen ainekset olivat jo käsin koskelteltavissa. Mutta onneksi perheenäiti-venakko osoitti luottamusta (itä)savolaismurre-alueelta tulleita, luonnon poikapuolipoloja tsuhnaheimon edustajia kohtaan ja näytti mallia ottamalla pienet suuntäyteiset. Tai sitten perheenäiti oli suomensukuinen tai ainakin geeniperimässä tira tsuhnaa.Rajajoella Mainilassa ja Joutselässä Jäppilässä
Palasimme samoja bussinrenkaan jälkiä takaisin Viipurin maantielle. Käänsimme keulan kohti länttä, Mainilaa, Rajajokea ja Joutselkää kohden. Heti Valkeasaaren aukeiden jälkeen teimme ensimmäisen suomalaishavainnon sitten Terijoen. Iso suomalaisbussi lasteineen oli pysähtynyt JR 1:n muistomerkin läheisyyteen tienlaitaan.
Ohi vain. Jatkoimme suoraan Alakylän kautta Rajajoelle (kuva 5/06), joka erotti Mainilan/Alakylän entiset inkeriläiskylät ja Suomen Kivennavan pitäjän Jäppilän rajakylän. Ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939 ammuttiin CCCP:n alueella Mainilan pelloille venäläisten itsensä toimesta, sen tsekistien NKVD:n järjestämänä provokaationa. Tämä tapahtuma oli muodollinen casus belli Neuvostoliiton aloittamalle laittomalle hyökkäyssodalle, jonka me suomalaiset tunnemme talvisotana.
Juuri seisahduttuamme Rajajoen sillalle, saimme varsinaisen rajakasteen: alkoi sataa kuin sieltä sutkauksesta tutusta Esterin hameenalusesta. Siitä huolimatta uskaliaammat laskettelivat liukasta ja jyrkkää suomenpuoleista rantatörmää sillan alle kuvaamaan itse Rajajokea (reka Sestra) ja sen suomalaista graniittiperustusta.
Ohi vain. Jatkoimme suoraan Alakylän kautta Rajajoelle (kuva 5/06), joka erotti Mainilan/Alakylän entiset inkeriläiskylät ja Suomen Kivennavan pitäjän Jäppilän rajakylän. Ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939 ammuttiin CCCP:n alueella Mainilan pelloille venäläisten itsensä toimesta, sen tsekistien NKVD:n järjestämänä provokaationa. Tämä tapahtuma oli muodollinen casus belli Neuvostoliiton aloittamalle laittomalle hyökkäyssodalle, jonka me suomalaiset tunnemme talvisotana.Juuri seisahduttuamme Rajajoen sillalle, saimme varsinaisen rajakasteen: alkoi sataa kuin sieltä sutkauksesta tutusta Esterin hameenalusesta. Siitä huolimatta uskaliaammat laskettelivat liukasta ja jyrkkää suomenpuoleista rantatörmää sillan alle kuvaamaan itse Rajajokea (reka Sestra) ja sen suomalaista graniittiperustusta.
Suurhyökkäyksen alettua tämä silta jäi räjäyttämättä 10.6.1944. Ja osaksi sen vuoksi puna-armeijan joukot etenivät ensimmäisenä läpimurtopäivänä Suomen puolelle Joutselän kylään saakka.
Jatkoimme Rajajoen törmiltä mäkeä ylös Joutselän kylään. Toppasimme risteyksessä, jossa paljastuspäivästä 5.7.1931 alkaen 1970-luvulle saakka sijaitsi Joutselän taistelun 11.3.1555 muistomerkki. Tässä taistelussa suomalaiset talonpoikaisjoukot löivät Kivennavan kruununvoudin johdolla löivät monta kertaa suuremmat venäläisruhtinas Bibikovin moskoviittilaumat.
Sikäläisiltä historianharrastajilta saamani tiedon mukaan muistomerkki tuhottiin neuvostoaikana vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tällöin tietä ja risteystä ilman järkevää syytä levennettiin siinä määrin, että muistomerkki jäi sen alle. Paikanpäällä käyneet ymmärtänevät, että tälle toimelle ei ollut ainakaan tierakennuksellista perustetta. Replika tästä pyramidin muotoisesta muistomerkistä sijaitsee nykyään Santahaminassa.
Ja muuten toinen pyramidi-muistomerkki Mainilan laukausten muistoksi sijaitsee Balasovin puulaakin pystyttämänä Mainilassa Rajajoen lähistöllä ns. valtatien varrella jo vuodesta 1989! alkaen entisen CCCP:n rajavartiostorakennusten luona.
Joutselän sankaritarina ei kuitenkaan toistunut. Terijoen paikallisyksikkö jääkäripataljoona 1 (ja virolaisen vapaaehtoisjoukon JR 200:n pataljoonan) tekivät vastahyökkäyksen 10.6.1944. Suomalaissoturien oli väistyttävä viimeistään Mainilan pelloilla venäläistankkien tieltä, ja kun se siltakin oli jäänyt räjäyttämättä ja panssarintorjunta-aseistusta ei ollut käsillä.
Palasimme Terijoelle hotelliin suoraan päivälliselle. Kävimme hotellin banjassa eli saunassa iltasella. Kuten aikaisemmin kerroin, osa seurueesta kävi naapurihotellissa paikallista tanssikulttuuria seuraamassa. Osa taas jäi lätkimään korttia läpi yön.
IV matka- eli paluupäivä
Aamulla oli vuoro pakata, vetää ventterit niskaan ja lähteä rakasta Tynkä-Suomea kohden.
Terijoella kävimme ensin luterilaisella kirkolla ja sen pihalla suomalaisen sankarihaudan muistomerkillä. Inkerin kirkon käytössä oleva luterilainen kirkko täyttää tänä armon vuonna pyöreät 100 vuotta. Sen vuoksi paikalla oli suomalaisia remonttimiehiä korjaamassa kirkon sisätiloja kirkon uudelleen käyttöön vihkimisen ja juhlavuoden edellyttämään kuntoon.
Terijoella kävimme ensin luterilaisella kirkolla ja sen pihalla suomalaisen sankarihaudan muistomerkillä. Inkerin kirkon käytössä oleva luterilainen kirkko täyttää tänä armon vuonna pyöreät 100 vuotta. Sen vuoksi paikalla oli suomalaisia remonttimiehiä korjaamassa kirkon sisätiloja kirkon uudelleen käyttöön vihkimisen ja juhlavuoden edellyttämään kuntoon.
Tämän jälkeen piipahdimme ns. Kuusisen palatsilla, entisellä polkupyöräpataljoona 1/ JP 1:n upseeriklubilla. Kuulu suomalainen maanpetturi Otto-Wille Kuusisen perusti joulukuun alussa 1939 täällä ns. Terijoen nukkehallituksen. Sen oli Stalinin suunnitelmien mukaan tarkoitus edustaa Suomen kansaa rauhanteossa ja siihen saakka kun, Suomi olisi saanut uuden "demokraattisemman" eli neuvostomielisen hallituksen talvisodan jälkeen. Mutta jo sodan kuluessa tammikuussa 1940 tämä nukkehallitus katosi historian koipussiin. Summan ja muiden talvisodan taisteluiden suomalaiset sotamiehet tekivät tämän ihmeen.
Jatkoimme matkaa Raivolasta Pietarista Viipuriin kulkevalle Skandinavian päätielle, jolta erkanimme Perkjärvelle. Hieman ennen Kaukjärven (Kamenka) venäläistä varuskuntaa (moottorisoitu jalkaväkiprikaati 138?) käännyimme tankkien ja tykistön ampuma-alueen läpi johtavalle tielle. Tämä johti suoraan Summan Lähteen lohkolle, jossa pysähdyimme Poppiuksen bunkkerille (SJ4).
Sotakenttä vain koti suomalaisen, suruvaippa vain puku SuomenKotimatkalla tarkoitus oli ensin tutustua VT-linjan Kuuterselän taistelupaikkaan, jota yritimme lähestyä Raivolan suunnasta. Tämä ei onnistunut, sillä tie Raivolasta Kuuterselkään oli kaputt.
naisen - niin ollut on ennen ja niin on taas, niin, poikani, säilyi
sun synnyinmaas - - (Y. Jylhä "Äiti ja poika")
Jatkoimme matkaa Raivolasta Pietarista Viipuriin kulkevalle Skandinavian päätielle, jolta erkanimme Perkjärvelle. Hieman ennen Kaukjärven (Kamenka) venäläistä varuskuntaa (moottorisoitu jalkaväkiprikaati 138?) käännyimme tankkien ja tykistön ampuma-alueen läpi johtavalle tielle. Tämä johti suoraan Summan Lähteen lohkolle, jossa pysähdyimme Poppiuksen bunkkerille (SJ4).
Tämä paikka oli talvisodassa Suomen Thermopylai. Suomalaiset joukot pitivät pintansa itsenäisyyspäivästä 1939 helmikuun alkuun saakka, jolloin puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä ja vasta 11.-14.2.1940 sai syvän sisäänmurron tällä historiallisella paikalla.
Myös jatkosodassa 19.6.1944 paikalla taisteltiin talvisodassa rikkiräjäytettyjen bunkkereiden seassa ja etulinjan kohdalla.
Piikkirykmentti JR 25 joutui vetäytymään venäläistankkien läpimurron jälkeen. Seureemme jäsenen isä jäi näiden taistelujen aikaan vangiksi Leipäsuolla, mutta palasi onneksi elävänä takaisin sotavankeudesta.
Tutkimme lisäksi välittömästi etulinjan takana sijainnutta suomalaista koelinnaketta. Tämä ei ollut mikään taistelubunkkeri tai miehistönsuoja. Siinä testattiin ennen talvisotaa betonilaatujen ja -rakenteiden kestävyyttä mm. ampumalla tykillä ja muilla aseilla. Saatua tietotaitoa käytettiin sitten linnakkeiden rakentamisessa.
Matka jatkui sitten Kämärän (Gavrilovo) rautatieaseman kautta takaisin Skandinavian päätielle ja Viipuriin. Viipurissa sivuutimme talvi- jatkosodan aikaisen etulinjan Ristimäen tärvellyn hautuumaan kohdalla. Viipurissa ostimme tuliaiset Sorvalin valinnasta. Rajanylitys tapahtui mallikkaasti molemmilla raja-asemilla. Viipurin Portin ABC:llä pidimme ruokatauon ja sitten alkoi unelias loppumatka kotihellojen äärelle.
Summa summarum summummum
Se oli pitkä mutta antoisa ja haavereitta sujunut reissu.
Ystävyyttä ja yhteisymmärrystä harjoitimme pidättyvästi, lähes ruohonjuuritasolla ruohokentällä seisten. Kohokohtana se kerrottu kansojenvälinen kohtaaminen nuotiolla Valkeasaaren Pastorinjärvellä. Ei siinä slaavilaiseen tyyliin halailtu ja pussailtu poskille. Mutta törräykset kuitenkin otettiin savo-karjalaisen tapakulttuurin mukaisesti. "Näin kohtasivat toisensa länsi ja itä", kuten Y. Jylhä sanoisi.
Matkan aikana puhuttivat tuoreet Georgian tapahtumat, venäjän huolestuttava kehitys ylipäätään ja uhka Suomelle. Mutta niinhän ne asiat ovat vuosisadat olleet ja menneet - tuskin tulevaisuus siitä poikkeaa.
Ryssänpelko on meille ja muille naapurikansoille viisaudenalku. Mutta siihen pitää varustautua omalla uskottavalla puolustuksella ja sitä tukevalla liittoutumisella NATO:on. Vaihtoehtona on antautua ja alistua idän paineen alle.
Yksi asia muuten unehtu tai lykkääntyi: faksin lähettäminen Taljalle tiedoksiantona karjalankannaksen haltuunotosta ja sen palauttamisesta Suomen valtion yhteyteen.
Toisaalta venäjän arvelluttavan suunnan lisäksi vatuloimme myös sitä, mitä me teemme Ristikivellä mottiin selkämme taaksemme jääneelle noin 350.000 isovenäläiselle (asukasluku koko Suomelta pakko-otetulla alueella). Tuskin heille Suomen Tasavallan passeja tai oleskelulupia alamme kirjoittamaan. Asia jäi hautumaan.
Kiitoksia matkatovereille seurasta ja leukusta! Toivottavasti teemme yhdessä taas mieliinpainuvia seuramatkoja, jotka muistoina ja kokemuksina antavat perspektiiviä menneeseen ja tulevaan.
Ystävyyttä ja yhteisymmärrystä harjoitimme pidättyvästi, lähes ruohonjuuritasolla ruohokentällä seisten. Kohokohtana se kerrottu kansojenvälinen kohtaaminen nuotiolla Valkeasaaren Pastorinjärvellä. Ei siinä slaavilaiseen tyyliin halailtu ja pussailtu poskille. Mutta törräykset kuitenkin otettiin savo-karjalaisen tapakulttuurin mukaisesti. "Näin kohtasivat toisensa länsi ja itä", kuten Y. Jylhä sanoisi.Matkan aikana puhuttivat tuoreet Georgian tapahtumat, venäjän huolestuttava kehitys ylipäätään ja uhka Suomelle. Mutta niinhän ne asiat ovat vuosisadat olleet ja menneet - tuskin tulevaisuus siitä poikkeaa.
Ryssänpelko on meille ja muille naapurikansoille viisaudenalku. Mutta siihen pitää varustautua omalla uskottavalla puolustuksella ja sitä tukevalla liittoutumisella NATO:on. Vaihtoehtona on antautua ja alistua idän paineen alle.
Yksi asia muuten unehtu tai lykkääntyi: faksin lähettäminen Taljalle tiedoksiantona karjalankannaksen haltuunotosta ja sen palauttamisesta Suomen valtion yhteyteen.
Toisaalta venäjän arvelluttavan suunnan lisäksi vatuloimme myös sitä, mitä me teemme Ristikivellä mottiin selkämme taaksemme jääneelle noin 350.000 isovenäläiselle (asukasluku koko Suomelta pakko-otetulla alueella). Tuskin heille Suomen Tasavallan passeja tai oleskelulupia alamme kirjoittamaan. Asia jäi hautumaan.
Kiitoksia matkatovereille seurasta ja leukusta! Toivottavasti teemme yhdessä taas mieliinpainuvia seuramatkoja, jotka muistoina ja kokemuksina antavat perspektiiviä menneeseen ja tulevaan.
